Miten tässä onkin voinut käydä niin, että kaikki asiat joihin innoissani ja kiitollisena olen viime vuosien aikana tarttunut, ovatkain kääntyneet siunauksesta kiroukseksi?
Kauan kaivattu vakituinen virka.
Vuoden päästä huomasin että koska olin ollut sairaslomalla pari viikkoa keuhkokuumeen takia, (narsistinen) esimies luokittelikin minut huonoksi työntekijäksi. Kun puolustauduin, sain hankalan työntekijän statuksen, ja alkoi kiusaaminen. En ollut ainoa. Toisen vuoden päästä aloin oireilla sisäilman takia, ensin hiukkasen, sitten vakavammin ja sitten olinkin koko ajan pienessä kuumeessa, päänsärkyinen, yskäinen, väsynyt, keskittymiskyvytön, henki ei kulkenut työpaikalla. En ollut ainoa. Statukseni hankalana työntekijänä esimiehen silmissä ei parantanut asiaa. Hain apua työterveyshuollosta, työsuojeluvaltuutetulta, luottamusmieheltä...plus miinus nolla.
Nyt olen vuorotteluvapaalla, minulla on edelleen virka, mutta niin raatona olen henkisesti että virkaani en aio palata. En pysty.
Sisäilmaoireet ovat hävinneet täysin.
Teen töitä sosiaali- ja terveysalalla tehtävässä, missä ei merkitse ainoastaan se tieto-taito-osaaminen mikä työntekijällä on, vaan myös persoona; työtä tehdään omalla persoonalla. Vasta hiljattain, tässä maaseudun ja vuorotteluvapaan rauhassa, oivalsin, miten tuhoisaa se hienovarainen "olet huono työntekijä kun et jaksa" ja "olet hankala ihminen jonka kanssa ei voi tulla toimeen"-viestintä esimiehen taholta on ollut. Se on mitätöinyt ihmisyyteni lisäksi myös minun ammattiroolini.
Asuminen.
Löysin ihastuttavan vuokra-asunnon itselleni ja aikuistuville lapsilleni ruusupuiston vierestä, kohtuuhintaan. Ihastuttavan talon naapurit osottautuivat pikkuhiljaa urbaanilegendojen kyyläreiksi, jotka eivät kertoneet tyytymättömyyttään asiallisesti kasvotusten vaan esim. huutamalla parvekkeelta ja sulkeutumalla sitten lukkojen taakse keskustelun ulottumattomiin tai kirjoittelemalla erilaisia (asiattomia) huomautuksia lappusille esim. saunanvarauslistaan. Vuokralaisille olikin eri säännöt kuin omistusasujille. Vuoden kuluttua muutin asunnosta itse pois ja jätin sen lapsilleni; meillä alkoi olla aika ahdasta tyttärien poikaystävien ja oman miesystäväni kanssa. Tänä kesänä siivotessani kämppää lakkiaisia varten huomasin kylppärin takaisen huoneen lattianrajassa tumman viirun ja ilmoitin (hyvä vuokralainen, tai itseasiassa vuokralaisten äiti, ollakseni) vuokranantajille että epäilen vesivahinkoa. Olin oikeassa. Vuokranantajien reaktio oli tyttärieni uhkaaminen välittömällä irtisanomisella, koska vuokranantajien mielestä vesivahingon syy oli se että tyttäreni käyvät liikaa suihkussa. Isännöitsijän mukaan vika oli vesieristeiden puutteessa. Lopulta sain vuokranantajat rauhottumaan ja uskomaan asian, mutta enivei, irtisanominen normaalilla irtisanomisajalla siitä tuli höystettynä korvausvelvollisuuspelotteluilla.
Parisuhde.
Palasimme kaksi vuotta sitten rakkaani kanssa yhteen kolmen vuoden eron jälkeen suurin tuntein ja toivein. Nyt suhteemme on käytännössä kariutunut hänen traumaattisen masennuksensa vuoksi. Olen/olemme yrittäneet kaikkemme, koska rakastamme toisiamme ja koemme kuuluvamme yhteen. Rakkaani on elänyt erittäin traumaattisen lapsuuden johon on kuulunut kotiväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä (kodin ulkopuolella). Hän on terapiassa. Itse olen koettanut löytää vertaistukea, mutta tuloksetta. Myös kotona, niinkuin työpaikallakin, olen saanut vastaanottaa viestiä siitä että olen vääränlainen, olen joutunut viime aikoina jatkuvasti torjutuksi, olen joutunut rooleihin joista en tunnista itseäni, olen yrittänyt ymmärtää yrittämästä päästyäni ja nyt olen aivan lopussa. Ja äärettömän surullinen. Tilanne on aktivoinut myös omat traumani, joista hylätyksi tulemisen pelko lienee se suurin.
Tämän lisäksi lapseni nyt sitten tosiaan aikuistuvat, ja minä olen yli 20v ensisijaisesti äiti oltuani kummissani. Entäs nyt sitten? Mikä ja mitä minä, kohta viisikymppinen nainen, olen, kun en enää ole ensisijaisesti emo ja huoltaja? Olen koditon, käytännössä työtön, perheetön, vailla sosiaalista verkostoa täällä korvessa lapsuuskotonani jossa vietän vapaatani. Luonnonrauhaa ja kauneutta on, mistä olen kiitollinen ja missä lepään - mutta miksi tätä kaikkea teen? Miksi kitken kasvimaata, poimin mustikoita, pidän katiskaa joessa? Kukaan ei tule syömään, kukaan ei jaa näitä ihania asioita kanssani.
Eilen sattui silmään artikkeli funktionaalisesta objektista (Veikko Tähkä). Siinä kai se on asian ydin. Kun lapsuudessa on käynyt vähän heikosti, ei pärjää itsekseen, ei kykene itse rauhoittamaan itseään ja olemaan omassa seurassaan levollisesti, vaan tarvitsee toisen, jotta voi olla rauhassa. Tai sitten peittää levottomuutensa jatkuvaan tekemiseen. Siihen minä olen liian laiska ja jaksamaton, joten seurauksena on ahdistus. Jota näin koetan rimpuillen kantaa.
Olen ortodoksi. Tämä aamuna paastosin, luin valmistavia rukouksia ja ajoin 50 km päähän lähimpään kirkkoon. Olin hajota siihen paikkaan kun kirkon ovi oli lukossa ja ovella olevasta listasta tämän päivän liturgia viivattu yli. Aamulla vielä olin tarkistanut netistä että liturgia ON tänään. Pettymys oli murskaava. Ortodoksinen liturgia pääsääntöisesti hoitaa, rauhoittaa ja saa minut takaisin raiteilleni ainakin hetkeksi aikaa. Siirryi vieressä olevaan luterilaiseen kirkkoon itkemään pettymystäni. Palveluksen puolivälissä lähdin rautatieasemalla kahville ja sitten ajoin 50 km takaisin.Sähköpostissa synkkä meili romahtaneelta rakkaalta.
