äijien kanssa reissussa

olen Yhteisössä ystävystynyt kahden itseäni vanhemman, myöskin vasta Yhteisöön muuttaneen miehen kanssa ja kimpassa olemme viime päivinä harrastaneet kotimaan matkailua. torstaina kävimme Savossa toisen äijän pakulla ja haimme tavarani sikakalliista varastohotellista tänne. päivän huilattuamme jatkoimme tänään uuteen kotiseutuumme tutustumista. ajelimme mutkaisia sorateitä pitkin erämaakirkkoon, korpikirjastoon, rumuudessaan tyylipuhtaan suomalaisen kirkonkylän kebap-paikkaan syömään ja lopuksi tutustumaan toiseen yhteisöön. olen nauttinut suuresti mutkattomasta toveruudestamme ja se on tehnyt minulle oikein hyvää.

hanimuuni Yhteisössä alkaa minullakin pikkuhiljaa kääntyä arjen puolelle. huomaan, että itseäni en pääse pakoon täälläkään ja kanssa-asujillani on puolensa ja puolensa. sisäilman laatu askarruttaa edelleen. olemme, äijät ja minä, puolen vuoden koeasumisessa täällä ja siksi olemme halunneet tutustua myös muihin yhteisöihin vertailupohjaa saadaksemme. tähän mennessä omamme on kyllä vetänyt pidemmän korren puutteistaan huolimatta.

se mitä haluamme omassa Yhteisössämme muuttaa, on leikin ja ilon lisääminen. olemisen kulttuuri on sattuneesta ja pakottavastakin syystä muotoutunut täällä liian työkeskeiseksi. ja on hyvä, että asoista/ongelmista keskustellaan, tarvittaessa uuvuksiin asti, mutta luulen että jos enemmän pitäisimme hauskaa ja nauraisimme keskenämme, moni ryppyotsainen ongelmakin ratkeaisi paljon vähemmin pinnistelyin.

mikä minua ihastutti tänään toisessa yhteisössä kylässä käydessämme oli koirat! kolme suurta koiranronttia lojumassa sohvilla ja tervehtimässä lempeästi vieraita. uppouduin niin koirakontakteihin että hädin tuskin huomioin ihmiset. meillä kun ei ole eläimiä yleisessä jakelussa vaan tiukasti kytkettyinä (ja suurinpiirtein pumpuliin käärittyinä) omistajiensa kodeissa.  meilläkin näkyy nykyajan ylihygieenisyys ja ylivarovaisuus niin koira-ihminen- kuin koira-koira-suhteissakin. joku SAATTAA olla allerginen ja jotkut koirat SAATTAVAT olla vihamielisiä toisilleen ja sen takia koiria ei saa olla missään (muuta kuin tiukasti kytkettyinä ja pumpuliin käärittyinä). Niinkuin ei enää lapsetkaan saa tehdä mitään eikä olla missään muuta kuin tiukassa kontrollissa. Huoh.

kekrit

Kävimme lauantaina naapuriyhteisössä Kekreissä, joita vietettiin siellä jo 12. kertaa. Siis vanha suomalainen satokauden päättymisen ja uuden vuoden alkamisen kiitos- ja uhrijuhla. Osallistuimme rituaaliin jossa katajasavulla puhdistauduttuamme kuljimme muinaiselle uhripaikalle vaikuttavan voimallisen vanhan metsän halki jyrkän mäen päälle. Siellä mursimme palat leivästä, palan itsellemme ja palan uhrattavaksi maalle ja metsälle ja niiden hengille. Sytytimme kynttilän jonkun menettämämme henkilön tai asian muistolle. Lauloimme, pidimme toisiamme kädestä, halasimme. Oli hieno kokemus.

Ortodoksina oli hauskaa huomata, miten ritualissa, joka käsittääkseni tapahtui vanhan luonnonuskonnon perinteen mukaan, oli itseasiassa aivan samat elementit kuin meidän palveluksissamme. Suitsuttaminen, pyhittäminen, saatto, leipä, vesi (viini), pyhitetyllä vedellä pirskottaminen, edesmenneitten muistaminen, kiittäminen, kynttilät,  toinen toisemme rakastava  huomioiminen. Ne lienevät yleisuskonnolliset elementit jotka ihmistä koskettavat ja joita ihminen tarvitsee. Luterilaisessa kirkossa ne ovat liudentuneet lähes näkymättömiin, ainakin hajuttomiin ja mauttomiin ja kokemattomiin, mikä on sääli, ja selittää osaltaan ihmisten vieraantumista kirkosta.

Metsärituaalin jälkeen olisi ollut saunomista, juhla-ateria ja bilettämistä, mutta lähdin omaan yhteisöön. Rituaalissakin oli jo tarpeeksi kokemusta sulateltavaksi! Huomaan myös että pitää olla aika tarkkana yksinolon ja yhdessäolon tarpeellisen tasapainon kanssa. En jaksa kumpaakaan liian suurena annoksena. Sitäpaitsi seuraavana aamuna minulla oli keittiövuoro.

Elämä omassa yhteisössä on toisaalta asettunut uomiinsa ja toisaalta täällä on alkanut kuohua. Meitä uusia on tänä vuonna tullut aika monta ja alamme törmäillä kirjoittamattomiin sääntöihin ja kyseenalaistaa vanhoja käytäntöjä. Se ei mene kivuitta meiltä eikä "vanhoilta". Onneksi asioiden ratkaiseminen riitelemättä toimii. Se tosin tietää loputtomia keskusteluja joihin niihinkin väsyy. Mutta pikkuhiljaa asiat etenevät. Oli avartavaa vierailla toisessa yhteisössä ja saada hieman vertailupohjaa. Nämä toimii näin, ehkä mekin voitais? Nehän oli siellä ihan oikeita hippejä, me täällä ollaan niiden rinnalla ihan wannabeita...
-----
Pitkän sävyisän kauden jälkeen olen taas alkanut kitkeröityä parisuhteeni suhteen. Olen surullinen ja turhautunut ja kiukkuinen siitä että emme oikeasti elä parisuhteessa vaan enemmänkin virtuaalisuhteessa. Tapaamisten välit ovat viikkoja ja se tekee minulle hylkäämistraumoineni todella pahaa. Vaikka minulla on täällä mieluista seuraa ja puuhaa, ei se tietenkään korvaa Rakkaan läheisyyttä. Etäännymme toisistamme yhä enemmän eikä näköpiirissä ole mitään mikä muuttaisi tilannetta. Jos menetän hänet, menetän samalla parhaan ystäväni.