...aloin autoa ajaessani itkeä. muistin äitini kasvot. masentuneet, katkerat, vihaiset, surulliset, hymyttömät kasvot, joita katselin vauvana, lapsena, nuorena, naisena. äidin kasvojen päälle nousivat Rakkaan sulkeutuneet, hymyttömät, poissaolevat, kärsivät kasvot. ymmärsin, miksi minun on mahdotonta enää katsella noita kasvoja. ne kasvot kertovat minulle että minä en tuo äidille/Rakkaalle iloa. äiti/Rakas ei nauti yhdessäolosta kanssani, ei halua avautua minulle eikä ottaa minua vastaan. on kanssani pakosta ja kääntyy pois heti kun voi. minun vauvansydämeni, lapsensydämeni, nuorensydämeni, naisensydämeni särkyy. yhä uudestaan ja uudestaan.
minä olen rikki. minun Rakkaani on rikki. emme osaa auttaa ja parantaa toisiamme vaan väännämme puukkoja toistemme haavoissa. muistan kaikki ne kerrat kun olen nähnyt Rakkaan kasvoilla aidon ilon ja hymyn kun hän näkee minut. niitä kertoja ei ole montaa. kuitenkin hän sanoo rakastavansa minua ja on sanoissaan aito. tämä ristiriita repii minut hajalle. mene pois, tule lähelle.
Rakas jaksaa olla minun kanssani läsnä yhden lämpöisen ja läheisen illan. tiedän jo ollessamme, että seuraavana päivänä hän on taas poissa, painajaisissaan jotka eivät mene ohi herätessä, muistoissa, jotka tuovat todellisina tähän päivään menneen väkivallan, heitteillejättämisen, raiskaukset, kiusaamisen, epätoivon, vihan, halun kuolla. ja kaikki tämä hyvin toimeentulevassa, pidetyssä, arvostetussa pikkukaupunkilaisperheessä. josta kukaan ei uskoisi.
jäljet ulottuvat yli neljänkymmenen vuoden päähän. minä osaltani maksan nyt laskua silloisista kieroutuneista aikuisten leikeistä. eikä Rakas taida toipua koskaan.
