töistä palatessa

...aloin autoa ajaessani  itkeä. muistin äitini kasvot. masentuneet, katkerat, vihaiset, surulliset, hymyttömät kasvot, joita katselin vauvana, lapsena, nuorena, naisena. äidin kasvojen päälle nousivat Rakkaan sulkeutuneet, hymyttömät, poissaolevat, kärsivät kasvot. ymmärsin, miksi minun on mahdotonta enää katsella noita kasvoja. ne kasvot kertovat minulle että minä en tuo äidille/Rakkaalle iloa. äiti/Rakas ei nauti yhdessäolosta kanssani, ei halua avautua minulle eikä ottaa minua vastaan. on kanssani pakosta ja kääntyy pois heti kun voi. minun vauvansydämeni, lapsensydämeni, nuorensydämeni, naisensydämeni särkyy. yhä uudestaan ja uudestaan. 

minä olen rikki. minun Rakkaani on rikki. emme osaa auttaa ja parantaa toisiamme vaan väännämme puukkoja toistemme haavoissa. muistan kaikki ne kerrat kun olen nähnyt Rakkaan kasvoilla aidon ilon ja hymyn kun hän näkee minut. niitä kertoja ei ole montaa. kuitenkin hän sanoo rakastavansa minua ja on sanoissaan aito. tämä ristiriita repii minut hajalle. mene pois, tule lähelle.

Rakas jaksaa olla minun kanssani läsnä yhden lämpöisen ja läheisen illan. tiedän jo ollessamme, että seuraavana päivänä hän on taas poissa, painajaisissaan jotka eivät mene ohi herätessä,  muistoissa, jotka tuovat todellisina tähän päivään menneen väkivallan, heitteillejättämisen,  raiskaukset, kiusaamisen, epätoivon, vihan,  halun kuolla. ja kaikki tämä hyvin toimeentulevassa, pidetyssä, arvostetussa pikkukaupunkilaisperheessä. josta kukaan ei uskoisi.

jäljet ulottuvat yli neljänkymmenen vuoden päähän. minä osaltani maksan nyt laskua silloisista kieroutuneista aikuisten leikeistä. eikä Rakas taida toipua koskaan.

hyvää uutta vuotta!

totesin mennyttä vuotta miettiessäni että yhtä muutosta ja muuttamista oli koko vuosi ja kyllä se sinkeälle välillä veti. onpahan selvitty tuostakin. jospa alkaneen vuoden saisi elää vähän vähemmällä stressillä.

illalla vuoden vaihtumista odotellessa jaoimme Yhteisön väen kanssa varsinaisen rautaisannoksen eväitä tulevalle vuodelle. takkaan heitimme paperille kirjoittamamme asiat joista halusimme luopua. sitten saimme itsellemme voimaeläimet. sen jälkeen otimme itsellemme enkelikorttien välityksellä vuoden teeman ja vuoden haasteen, sekä oman enkelin. lopuksi vielä riimut.

tuleen heitin ja tuhkaksi paloi pelko, rakkaudettomuus ja epäusko. voimaeläimekseni sain opossumin! en edes muistanut millainen eläin se on, mutta se symboloi suunnan muutosta, strategisuutta ja harhauttamista. jälkimmäistä jäin kovasti pohtimaan mitä se voi kohdallani tarkoittaa. vuoden teemani on anteeksianto. eipä olisi voinut napimpaan osua! luopuminen vanhasta tuskasta, vihasta, syyllisyydestä, kaunasta. pyyteetön rakkaus, keveys ja lämpö. vaikeiden ihmisten kohtaaminen tärkeimpinä opettajina. anteeksi antaminen itselle ja muille, mistä seuraa vapaus.

ja kun salaa mielessäni tämän kortin jälkeen napisin, että tätä samaa työmaatahan tämä on edelleen jonka kimpussa olen koettanut uurastaa jo vaikka kuinka kauan, napsahti vuoden haasteeksi YLTÄKYLLÄISYYS. niinpä; luovu köyhyydestäsi ja ota vastaan kaikki se, mitä maailmankaikkeus tarjoaa!

omaksi enkelikseni tuli ohjauksen enkeli Gabriel, joka auttaa ymmärtämään elämäni suunnitelman. riimuksi eihwaz, joka kehottaa kärsivällisyyteen uuden elämän alkuun kuuluvien harmien ja vaikeuksien kanssa.

voisiko uutta vuotta paremmin eväin aloittaa!

päivitystä

onpas aikaa vierähtänyt viimeisestä, näköjään tasan kuukausi.
nyt flunssan kourissa poissa töistä.

mitä onkaan tapahtunut tämän kuukauden aikana.

toinen äijistäni muutti pois Yhteisöstä. olihan asia ollut arvattavissa hänen pitkään jatkuneen tyytymättömyytensä takia, mutta tuli silti yllättäen ja aiheutti Yhteisössä monenlaista tunnelmaa ja pohdintaa. minä menetin hyvän työ- ja leukailukaverin ja olen ollut siitä kovin pahoillani. toisen äijän kanssa olemme tutustuneet paremmin, mutta hän viettää paljon aikaa Yhteisön ulkopuolella ja mahdollista on ettei hänkään tänne jää. olemme koettaneet viritellä Yhteisöön enemmän yhteisiä aktiviteettejä, on vietetty yksi peliviikko ja yksi leffaviikko, seuraavaksi voisimme pitää lauluviikon...mutta osanotto on ollut aika vähäistä. fiilis on ollut nyt Yhteisössä hiljainen ja hämärä niinkuin luonnossakin ja toisaalta hyvä niin.

myös kaksi naisystävää olen Yhteisöstä löytänyt, joiden kanssa on ilmennyt paljon samankaltaista elämänkokemusta. on pitkästä aikaa  turvallinen olo siinä mielessä  että lähellä on ihmisiä joiden kanssa voi tarvittaessa jakaa kipeitäkin asioita puolin ja toisin.

olen aloittanut työt ja selvinnyt siitä hengissä! tosin joulukuu on pehmeätä laskua, töitä vain 3pv/vk. on ollut kivaa. pienen työyhteisön työkaverit ja esimies ovat kannustavia ja positiivisia ja kaikki entisen työpaikan turhanaikainen pönötys puuttuu. psykologi-työparini kanssa olen päässyt tosi hyvään yhteistyön alkuun, mutta valitettavasti hän lähtee vuoden alusta perhesyiden takia toisaalle sijaisuuteen ja saattaa jäädä sille tielleen. hänen sijaisestaan taas  ei ole vielä mitään tietoa ja minua alkaa vähitellen hirvittää, koska jos sijaista ei saada, minun kontolleni jää aivan liikaa asioita. mutta itseasiassa huomasin oikeastaan tekeväni nyt sitä työtä mistä olen usein työurani aikana haaveillut. aika mahtavaa.

toisaalta on ollut ihanaa saada elämään tämä uusi ulottuvuus yhteisöelämän lisäksi, mutta senhän se tekee että Yhteisön elämään ei kovin paljon työn jälkeen enää aikaa ja paukkuja jää. jos on 8t istunut konttorissa setvien asiakkaiden tunneasioita, ei kotiin tultua oikein enää jaksa mennä istumaan  yhteisökokoukseen tai tunnepalaveriin...

sisäilman puolesta olen pärjäillyt sekä töissä että kotona, mutta parhaalla mahdollisella tavalla asiat ei ole kummassakaan. en ole sairastanut flunssaa koko syksynä ja mietin onko tämä tauti nyt nyt seurausta työpaikan sisäilmasta ja siitä että se alentaa vastustuskykyäni pikkuhiljaa. ei voi tietää. siellä saan selkeästi samanlaiset oireet kuin entisessä työpaikassa, jos olen tiloissa missä ei ole ilmanpuhdistimia, eli aiheuttaja on luultavasti 2-heksaetyyli. kotona on "vain" vähän hometta tietyissä tiloissa, jolle en reagoi lainkaan niin voimakkaasti.

Rakkaan kanssa on käyty vääntöä. jotain on selvinnyt ja jonkinlaisia uusia suuntia suhteeseemme on hahmottumassa, tosin vasta kirjallisesti; suuntien soveltuvuuden testaus käytönnössä odottaa vielä toteutumistaan. pitkästä aikaa rauhallinen olo suhteen suhteen.

jouluksi olemme Hempan ja Jompan kanssa vuokranneet talon maalta jonne tulee myös kaikkien meidän lapset. olemme sopineet ettei mitään lahoja kenellekään, ei myöskään stressiä jouluruuista, vaan kukin tekee valmiiksi sitä mitä ehtii ja haluaa ja sitten tehdään yhdessä loput. syödään sitä mitä on, ollaan vaan ja katsotaan mitä tapahtuu. ikinä ennen en ole valmistautunut jouluun näin vähäisesti! ainoa mikä siinä vähän kaivertaa on se että myöskin joulupaasto ja hengellinen valmistautuminen on jäänyt retuperälle.

äijien kanssa reissussa

olen Yhteisössä ystävystynyt kahden itseäni vanhemman, myöskin vasta Yhteisöön muuttaneen miehen kanssa ja kimpassa olemme viime päivinä harrastaneet kotimaan matkailua. torstaina kävimme Savossa toisen äijän pakulla ja haimme tavarani sikakalliista varastohotellista tänne. päivän huilattuamme jatkoimme tänään uuteen kotiseutuumme tutustumista. ajelimme mutkaisia sorateitä pitkin erämaakirkkoon, korpikirjastoon, rumuudessaan tyylipuhtaan suomalaisen kirkonkylän kebap-paikkaan syömään ja lopuksi tutustumaan toiseen yhteisöön. olen nauttinut suuresti mutkattomasta toveruudestamme ja se on tehnyt minulle oikein hyvää.

hanimuuni Yhteisössä alkaa minullakin pikkuhiljaa kääntyä arjen puolelle. huomaan, että itseäni en pääse pakoon täälläkään ja kanssa-asujillani on puolensa ja puolensa. sisäilman laatu askarruttaa edelleen. olemme, äijät ja minä, puolen vuoden koeasumisessa täällä ja siksi olemme halunneet tutustua myös muihin yhteisöihin vertailupohjaa saadaksemme. tähän mennessä omamme on kyllä vetänyt pidemmän korren puutteistaan huolimatta.

se mitä haluamme omassa Yhteisössämme muuttaa, on leikin ja ilon lisääminen. olemisen kulttuuri on sattuneesta ja pakottavastakin syystä muotoutunut täällä liian työkeskeiseksi. ja on hyvä, että asoista/ongelmista keskustellaan, tarvittaessa uuvuksiin asti, mutta luulen että jos enemmän pitäisimme hauskaa ja nauraisimme keskenämme, moni ryppyotsainen ongelmakin ratkeaisi paljon vähemmin pinnistelyin.

mikä minua ihastutti tänään toisessa yhteisössä kylässä käydessämme oli koirat! kolme suurta koiranronttia lojumassa sohvilla ja tervehtimässä lempeästi vieraita. uppouduin niin koirakontakteihin että hädin tuskin huomioin ihmiset. meillä kun ei ole eläimiä yleisessä jakelussa vaan tiukasti kytkettyinä (ja suurinpiirtein pumpuliin käärittyinä) omistajiensa kodeissa.  meilläkin näkyy nykyajan ylihygieenisyys ja ylivarovaisuus niin koira-ihminen- kuin koira-koira-suhteissakin. joku SAATTAA olla allerginen ja jotkut koirat SAATTAVAT olla vihamielisiä toisilleen ja sen takia koiria ei saa olla missään (muuta kuin tiukasti kytkettyinä ja pumpuliin käärittyinä). Niinkuin ei enää lapsetkaan saa tehdä mitään eikä olla missään muuta kuin tiukassa kontrollissa. Huoh.

kekrit

Kävimme lauantaina naapuriyhteisössä Kekreissä, joita vietettiin siellä jo 12. kertaa. Siis vanha suomalainen satokauden päättymisen ja uuden vuoden alkamisen kiitos- ja uhrijuhla. Osallistuimme rituaaliin jossa katajasavulla puhdistauduttuamme kuljimme muinaiselle uhripaikalle vaikuttavan voimallisen vanhan metsän halki jyrkän mäen päälle. Siellä mursimme palat leivästä, palan itsellemme ja palan uhrattavaksi maalle ja metsälle ja niiden hengille. Sytytimme kynttilän jonkun menettämämme henkilön tai asian muistolle. Lauloimme, pidimme toisiamme kädestä, halasimme. Oli hieno kokemus.

Ortodoksina oli hauskaa huomata, miten ritualissa, joka käsittääkseni tapahtui vanhan luonnonuskonnon perinteen mukaan, oli itseasiassa aivan samat elementit kuin meidän palveluksissamme. Suitsuttaminen, pyhittäminen, saatto, leipä, vesi (viini), pyhitetyllä vedellä pirskottaminen, edesmenneitten muistaminen, kiittäminen, kynttilät,  toinen toisemme rakastava  huomioiminen. Ne lienevät yleisuskonnolliset elementit jotka ihmistä koskettavat ja joita ihminen tarvitsee. Luterilaisessa kirkossa ne ovat liudentuneet lähes näkymättömiin, ainakin hajuttomiin ja mauttomiin ja kokemattomiin, mikä on sääli, ja selittää osaltaan ihmisten vieraantumista kirkosta.

Metsärituaalin jälkeen olisi ollut saunomista, juhla-ateria ja bilettämistä, mutta lähdin omaan yhteisöön. Rituaalissakin oli jo tarpeeksi kokemusta sulateltavaksi! Huomaan myös että pitää olla aika tarkkana yksinolon ja yhdessäolon tarpeellisen tasapainon kanssa. En jaksa kumpaakaan liian suurena annoksena. Sitäpaitsi seuraavana aamuna minulla oli keittiövuoro.

Elämä omassa yhteisössä on toisaalta asettunut uomiinsa ja toisaalta täällä on alkanut kuohua. Meitä uusia on tänä vuonna tullut aika monta ja alamme törmäillä kirjoittamattomiin sääntöihin ja kyseenalaistaa vanhoja käytäntöjä. Se ei mene kivuitta meiltä eikä "vanhoilta". Onneksi asioiden ratkaiseminen riitelemättä toimii. Se tosin tietää loputtomia keskusteluja joihin niihinkin väsyy. Mutta pikkuhiljaa asiat etenevät. Oli avartavaa vierailla toisessa yhteisössä ja saada hieman vertailupohjaa. Nämä toimii näin, ehkä mekin voitais? Nehän oli siellä ihan oikeita hippejä, me täällä ollaan niiden rinnalla ihan wannabeita...
-----
Pitkän sävyisän kauden jälkeen olen taas alkanut kitkeröityä parisuhteeni suhteen. Olen surullinen ja turhautunut ja kiukkuinen siitä että emme oikeasti elä parisuhteessa vaan enemmänkin virtuaalisuhteessa. Tapaamisten välit ovat viikkoja ja se tekee minulle hylkäämistraumoineni todella pahaa. Vaikka minulla on täällä mieluista seuraa ja puuhaa, ei se tietenkään korvaa Rakkaan läheisyyttä. Etäännymme toisistamme yhä enemmän eikä näköpiirissä ole mitään mikä muuttaisi tilannetta. Jos menetän hänet, menetän samalla parhaan ystäväni.

syyttäjä heräsi taas

Illalla meillä oli afrotanssikurssi, olin mukana ekaa kertaa. Kokemus oli toisaalta energisoiva ja hauska, kouluttaja oli reipas ja taitava ja tehokas, mutta eteni aivan liian nopeasti ensikertalais(t)en kannalta. En siis osannut. Julkisesti paljastin kömpelyyteni, rytmitajuni ja koordinaationi heiveröisyyden. Olin jännittänyt tunnille menoa etukäteen mutta onnistunut rentouttamaan mieleni ja päästämään irti pelosta. Olin tunnilla ja tunnin jälkeenkin hyvillä mielin enkä välittänyt siitä etten osannut; ei osannut moni muukaan. Oli hyvä olo.

Yöllä kello kolme herään syvään häpeään.
Niin syvällä ja tiukassa se minussa kuitenkin on.
Etten osaa, etten ole hyvä missään.
Aina vaan olen räpeltänyt vähän sitä ja vähän tätä enkä tähän ikään asti ole kehittynyt hyväksi missään.
Huoh.
Onneksi nukahdin enkä ollut enää aamulla häpeissäni.
-----
Päivä olikin yllättävä ja koskettava.

Yhden asukkaamme koira jouduttiin yllättäen lopettamaan. Se oli hyvä koira. Vaikken ehtinyt tuntea sitä pitkään, pidin siitä vilpittömästi. Surimme lounaalla  koiraa yhdessä. Huomenna etsimme sille hautapaikan.

Lounaan jälkeen saimme kuulla, että yhteisömme toisellekin pariskunnalle on tulossa vauva! Iloitsimme uutista yhdessä raparperipiirakan ja jäätelön voimin. Siis ihan huippua, yhteisöömme syntyy KAKSI vauvaa! Kun on omat lapset tehty ja lapsenlapsia ei (ehkä?) ole hetikohta tulossa, on uskomattoman onnellista että saan olla tässä mukana.

Konkretisoitui todella että kaikki mitä yhteisömme jäsenille tapahtuu, tapahtuu jokaiselle meistä ja koskettaa meitä kaikkia.

Hieno tunne.

kotona Yhteisössä

Ajoin Kainuusta palailtuani ja Kultakutrin luona yövyttyäni  aamupalalle Yhteisöön. Tuntui kuin olisin ollut poissa ikuisuuden runsaan viikon sijasta. Tunnustelin, tuntuuko minusta siltä kuin olisin palannut kotiin? Joo-o, kyllä niin voi sanoa!

Aamupalan ja kuulumistenvaihdon jälkeen listimään sipulia ja valkosipulia, nostamaan lantut ja opettelemaan pitkästä aikaa traktorilla ajamista ja kauhakuormaajan käyttöä. Voi miten se on kivaa, joskaan voimat ja 157senttisen ulottuvuudet ei vanhan Zetorin kanssa aina ihan tahdo riittää.  Mitenkähän kauan siitä on kun olen viimeksi ollut traktorin ratissa? Yli 15 vuotta ainakin.

Luin Kainuussa ollessani Paula Salomaan kirjan Narsisimin tiedostaminen, toipumisopas narsistille ja uhrille. Kyllä kolahti. Yleisessä keskustelussahan on ensin  Iso Paha Narsisti ja sitten viaton uhri, narsisti ei koskaan parane ja uhrin on viisainta juosta. Eihän todellisuus tietenkään näin yksioikoinen ole.  Salomaan mukaan sekä narsisti että uhri ovat kokeneet lapsuudessaan samanlaisen henkisen hylätyksitulemisen ja kaltoinkohtelun, mutta se ilmenee heissä vastakkaisilla tavoilla. Jossain suhteessa narsistista voi tulla uhri tai toisinpäin, tai osat voivat vaihtua saman suhteen sisällä. Salomaa puhuu lujuus-lempeys-käsiteparista; narsisti on kadottanut lempeytensä ja uhri lujuutensa. Mutta mikä parasta: molemmat voivat toipua ja tervehtyä kohti tervettä narsismia, narsisti löytää lempeytensä ja uhri lujuutensa. Tietysti narsismia ja uhriutta on monenasteista ja oleellista toipumisen mahdollistamiseksi on se että henkilö kykenee tunnistamaan tilansa ja hänellä on motivaatiota toipumiseen. Salomaa antaa myös yksinkertaisia vinkkejä tietoisuustaitojen harjottelemiseen. Harjoitukset ovat yksinkertaisia, mutta niiden sinnikäs saattaminen osaksi jokapäiväistä elämää ei taida sitä olla...

Oli hieman hämmentävää olla tuolla "ulkopuolisessa" maailmassa tämän lintukodossa oleskelun jälkeen. Ihmisten stressaantumisen aste ei tuntunut hyvältä, alkaen omista lapsista. Ne ei oikein osaa pysähtyä vaikka ovat usein tyytymättömiä hektiseen elämänmenoonsa. Samoin perheelliset työssäkäyvät ystäväni. Otin yhteyttä Auraan ja Minniin, joita molempia olen tavannut viimeksi toukokuussa. Molemmat olivat sairaslomalla, sen takia toinen ehti tavata minua puolentoista tunnin ajan, mutta toinen oli liian kiireinen tapaamiseen  jopa sairaslomallaan!  Tämän takia koin olevani niin kovin yksinäinen viimeiset ajat Savossa asuessani. Minulla oli siellä jokunen hyväkin ystävä, mutta ehdimme tavata vain muutaman kerran vuodessa. Täällä minulla on ihmisiä joita tapaan päivän mittaan monta kertaa  monenlaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla, ja ne on täällä vielä huomennakin, jolloin taas tapaan niitä monelaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla. Eikä yhdessäolon tarvitse olla mitään ihmeellistä, koska tarvittaessa uuteen yhdessäoloon on kyllä mahdollisuus. Voi vaikka istua hämärässä aamiaispöydässä puhumatta mitään. En vaihtaisi yksinäiseen koppielämään enkä enää ehkä edes ydinperhe-elämään.

Rakkaan kanssa käytiin läpi sitä mitä oikein on tämän sulan aikana tapahtunut. Tajusin, että pelolla on suhteessamme liian suuri osuus, ja pelko karkottaa rakkauden. Haluan omalta osaltani sanoutua irti pelosta. Siihen tarvitsen yksinäistä rauhottumisen aikaa. Sovimme parin viikon yhteydenpidottomasta ajasta. Haluan tunnustella mitä tunteita se minussa herättää.