Illalla meillä oli afrotanssikurssi, olin mukana ekaa kertaa. Kokemus oli toisaalta energisoiva ja hauska, kouluttaja oli reipas ja taitava ja tehokas, mutta eteni aivan liian nopeasti ensikertalais(t)en kannalta. En siis osannut. Julkisesti paljastin kömpelyyteni, rytmitajuni ja koordinaationi heiveröisyyden. Olin jännittänyt tunnille menoa etukäteen mutta onnistunut rentouttamaan mieleni ja päästämään irti pelosta. Olin tunnilla ja tunnin jälkeenkin hyvillä mielin enkä välittänyt siitä etten osannut; ei osannut moni muukaan. Oli hyvä olo.
Yöllä kello kolme herään syvään häpeään.
Niin syvällä ja tiukassa se minussa kuitenkin on.
Etten osaa, etten ole hyvä missään.
Aina vaan olen räpeltänyt vähän sitä ja vähän tätä enkä tähän ikään asti ole kehittynyt hyväksi missään.
Huoh.
Onneksi nukahdin enkä ollut enää aamulla häpeissäni.
-----
Päivä olikin yllättävä ja koskettava.
Yhden asukkaamme koira jouduttiin yllättäen lopettamaan. Se oli hyvä koira. Vaikken ehtinyt tuntea sitä pitkään, pidin siitä vilpittömästi. Surimme lounaalla koiraa yhdessä. Huomenna etsimme sille hautapaikan.
Lounaan jälkeen saimme kuulla, että yhteisömme toisellekin pariskunnalle on tulossa vauva! Iloitsimme uutista yhdessä raparperipiirakan ja jäätelön voimin. Siis ihan huippua, yhteisöömme syntyy KAKSI vauvaa! Kun on omat lapset tehty ja lapsenlapsia ei (ehkä?) ole hetikohta tulossa, on uskomattoman onnellista että saan olla tässä mukana.
Konkretisoitui todella että kaikki mitä yhteisömme jäsenille tapahtuu, tapahtuu jokaiselle meistä ja koskettaa meitä kaikkia.
Hieno tunne.
torstai 20. lokakuuta 2011
tiistai 18. lokakuuta 2011
kotona Yhteisössä
Ajoin Kainuusta palailtuani ja Kultakutrin luona yövyttyäni aamupalalle Yhteisöön. Tuntui kuin olisin ollut poissa ikuisuuden runsaan viikon sijasta. Tunnustelin, tuntuuko minusta siltä kuin olisin palannut kotiin? Joo-o, kyllä niin voi sanoa!
Aamupalan ja kuulumistenvaihdon jälkeen listimään sipulia ja valkosipulia, nostamaan lantut ja opettelemaan pitkästä aikaa traktorilla ajamista ja kauhakuormaajan käyttöä. Voi miten se on kivaa, joskaan voimat ja 157senttisen ulottuvuudet ei vanhan Zetorin kanssa aina ihan tahdo riittää. Mitenkähän kauan siitä on kun olen viimeksi ollut traktorin ratissa? Yli 15 vuotta ainakin.
Luin Kainuussa ollessani Paula Salomaan kirjan Narsisimin tiedostaminen, toipumisopas narsistille ja uhrille. Kyllä kolahti. Yleisessä keskustelussahan on ensin Iso Paha Narsisti ja sitten viaton uhri, narsisti ei koskaan parane ja uhrin on viisainta juosta. Eihän todellisuus tietenkään näin yksioikoinen ole. Salomaan mukaan sekä narsisti että uhri ovat kokeneet lapsuudessaan samanlaisen henkisen hylätyksitulemisen ja kaltoinkohtelun, mutta se ilmenee heissä vastakkaisilla tavoilla. Jossain suhteessa narsistista voi tulla uhri tai toisinpäin, tai osat voivat vaihtua saman suhteen sisällä. Salomaa puhuu lujuus-lempeys-käsiteparista; narsisti on kadottanut lempeytensä ja uhri lujuutensa. Mutta mikä parasta: molemmat voivat toipua ja tervehtyä kohti tervettä narsismia, narsisti löytää lempeytensä ja uhri lujuutensa. Tietysti narsismia ja uhriutta on monenasteista ja oleellista toipumisen mahdollistamiseksi on se että henkilö kykenee tunnistamaan tilansa ja hänellä on motivaatiota toipumiseen. Salomaa antaa myös yksinkertaisia vinkkejä tietoisuustaitojen harjottelemiseen. Harjoitukset ovat yksinkertaisia, mutta niiden sinnikäs saattaminen osaksi jokapäiväistä elämää ei taida sitä olla...
Oli hieman hämmentävää olla tuolla "ulkopuolisessa" maailmassa tämän lintukodossa oleskelun jälkeen. Ihmisten stressaantumisen aste ei tuntunut hyvältä, alkaen omista lapsista. Ne ei oikein osaa pysähtyä vaikka ovat usein tyytymättömiä hektiseen elämänmenoonsa. Samoin perheelliset työssäkäyvät ystäväni. Otin yhteyttä Auraan ja Minniin, joita molempia olen tavannut viimeksi toukokuussa. Molemmat olivat sairaslomalla, sen takia toinen ehti tavata minua puolentoista tunnin ajan, mutta toinen oli liian kiireinen tapaamiseen jopa sairaslomallaan! Tämän takia koin olevani niin kovin yksinäinen viimeiset ajat Savossa asuessani. Minulla oli siellä jokunen hyväkin ystävä, mutta ehdimme tavata vain muutaman kerran vuodessa. Täällä minulla on ihmisiä joita tapaan päivän mittaan monta kertaa monenlaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla, ja ne on täällä vielä huomennakin, jolloin taas tapaan niitä monelaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla. Eikä yhdessäolon tarvitse olla mitään ihmeellistä, koska tarvittaessa uuteen yhdessäoloon on kyllä mahdollisuus. Voi vaikka istua hämärässä aamiaispöydässä puhumatta mitään. En vaihtaisi yksinäiseen koppielämään enkä enää ehkä edes ydinperhe-elämään.
Rakkaan kanssa käytiin läpi sitä mitä oikein on tämän sulan aikana tapahtunut. Tajusin, että pelolla on suhteessamme liian suuri osuus, ja pelko karkottaa rakkauden. Haluan omalta osaltani sanoutua irti pelosta. Siihen tarvitsen yksinäistä rauhottumisen aikaa. Sovimme parin viikon yhteydenpidottomasta ajasta. Haluan tunnustella mitä tunteita se minussa herättää.
Aamupalan ja kuulumistenvaihdon jälkeen listimään sipulia ja valkosipulia, nostamaan lantut ja opettelemaan pitkästä aikaa traktorilla ajamista ja kauhakuormaajan käyttöä. Voi miten se on kivaa, joskaan voimat ja 157senttisen ulottuvuudet ei vanhan Zetorin kanssa aina ihan tahdo riittää. Mitenkähän kauan siitä on kun olen viimeksi ollut traktorin ratissa? Yli 15 vuotta ainakin.
Luin Kainuussa ollessani Paula Salomaan kirjan Narsisimin tiedostaminen, toipumisopas narsistille ja uhrille. Kyllä kolahti. Yleisessä keskustelussahan on ensin Iso Paha Narsisti ja sitten viaton uhri, narsisti ei koskaan parane ja uhrin on viisainta juosta. Eihän todellisuus tietenkään näin yksioikoinen ole. Salomaan mukaan sekä narsisti että uhri ovat kokeneet lapsuudessaan samanlaisen henkisen hylätyksitulemisen ja kaltoinkohtelun, mutta se ilmenee heissä vastakkaisilla tavoilla. Jossain suhteessa narsistista voi tulla uhri tai toisinpäin, tai osat voivat vaihtua saman suhteen sisällä. Salomaa puhuu lujuus-lempeys-käsiteparista; narsisti on kadottanut lempeytensä ja uhri lujuutensa. Mutta mikä parasta: molemmat voivat toipua ja tervehtyä kohti tervettä narsismia, narsisti löytää lempeytensä ja uhri lujuutensa. Tietysti narsismia ja uhriutta on monenasteista ja oleellista toipumisen mahdollistamiseksi on se että henkilö kykenee tunnistamaan tilansa ja hänellä on motivaatiota toipumiseen. Salomaa antaa myös yksinkertaisia vinkkejä tietoisuustaitojen harjottelemiseen. Harjoitukset ovat yksinkertaisia, mutta niiden sinnikäs saattaminen osaksi jokapäiväistä elämää ei taida sitä olla...
Oli hieman hämmentävää olla tuolla "ulkopuolisessa" maailmassa tämän lintukodossa oleskelun jälkeen. Ihmisten stressaantumisen aste ei tuntunut hyvältä, alkaen omista lapsista. Ne ei oikein osaa pysähtyä vaikka ovat usein tyytymättömiä hektiseen elämänmenoonsa. Samoin perheelliset työssäkäyvät ystäväni. Otin yhteyttä Auraan ja Minniin, joita molempia olen tavannut viimeksi toukokuussa. Molemmat olivat sairaslomalla, sen takia toinen ehti tavata minua puolentoista tunnin ajan, mutta toinen oli liian kiireinen tapaamiseen jopa sairaslomallaan! Tämän takia koin olevani niin kovin yksinäinen viimeiset ajat Savossa asuessani. Minulla oli siellä jokunen hyväkin ystävä, mutta ehdimme tavata vain muutaman kerran vuodessa. Täällä minulla on ihmisiä joita tapaan päivän mittaan monta kertaa monenlaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla, ja ne on täällä vielä huomennakin, jolloin taas tapaan niitä monelaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla. Eikä yhdessäolon tarvitse olla mitään ihmeellistä, koska tarvittaessa uuteen yhdessäoloon on kyllä mahdollisuus. Voi vaikka istua hämärässä aamiaispöydässä puhumatta mitään. En vaihtaisi yksinäiseen koppielämään enkä enää ehkä edes ydinperhe-elämään.
Rakkaan kanssa käytiin läpi sitä mitä oikein on tämän sulan aikana tapahtunut. Tajusin, että pelolla on suhteessamme liian suuri osuus, ja pelko karkottaa rakkauden. Haluan omalta osaltani sanoutua irti pelosta. Siihen tarvitsen yksinäistä rauhottumisen aikaa. Sovimme parin viikon yhteydenpidottomasta ajasta. Haluan tunnustella mitä tunteita se minussa herättää.
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
miten tässä näin kävi
tulin eilen tänne lapsuuskotiin reipalla ja hyvällä mielellä, ja mitä tapahtuu? vähitellen sulkeudun ja lamaannun. pahoja muistoja nousee mieleen. ensin viimeisestä Isonsiskon ripityksestä; miten tunnen ihan niinkuin vanhempien eläessä, ettei mua tänne kaivata enkä osaa mitään oikein. sitten hupsahdin 8 vuoden takaiseen lokakuuhun kun näihin samoihin aikoihin olin täällä ja Typykkä ja Poika isänsä luona toisaalla Kainuussa. Typykkä soittaa itkuisena illalla että isä vaan tappelee mummun kanssa, enkä minä ole koko päivänä saanut ruokaa. voi hyvä tavaton. maratonipuhelulla rauhotan lasta, rauhotan isää, koetan saada kuvaa tilanteesta ja antaa yksityiskohtaisen toimintasuunnitelman jolla lapsi saadaan ruokittua ja unten maille; ilta oli jo niin myöhä etten lähtenyt ajamaan 150 km vaikka hilkulla oli. avuton raivo mielessä rauhallisen puheen takana: miten tuo ihminen jonka kanssa minä olen yhdessä lapset tehnyt ja joka haluaa ne luokseen ja jolle lasten hyvinvoinnin pitäisi olla ensisijainen asia, toimii noin. lasteni isä oli alkoholisti ja pahemmin mielenterveysongelmainen kuin tuolloin tajusinkaan, ja kuoli tuosta tapahtumasta puolen vuoden kuluttua. seuraavana päivänä kun hain lapset, tapasimme kaikki viimeisen kerran. mies oli säälittävän laihtunut, vapiseva, likainen. ja minulla itsesyytökset siitä miksi lähetin lapset hänen luokseen, miksi uskoin että hän pystyy heistä huolehtimaan. satojen kilometrien päästä minun olisi pitänyt puhelimessa osata arvioida hänen todellinen kuntonsa.
näistä muistoista raskautettuna sitten illalla kiukuttelin Rakkaalle puhelimessa ja meinasin perua hänen tulonsa tänne kokonaan. onneksi en kuitenkaan. nyt lähden häntä bussilta hakemaan.
näistä muistoista raskautettuna sitten illalla kiukuttelin Rakkaalle puhelimessa ja meinasin perua hänen tulonsa tänne kokonaan. onneksi en kuitenkaan. nyt lähden häntä bussilta hakemaan.
tiistai 11. lokakuuta 2011
kainuussa taas
tytärten kautta lapsuuskotiin hakemaan talvirenkaita ja muuta tänne jäänyttä kamaa.
tullessa sisälämpötila pirtissä plus 7. sataa. sähköpatteri päälle ja hella tulille, sisäiseksi lämmitykseksi perinteistä Jägermaisteria. nyt on jo ekat kahvit keitetty, hella humisee ja lämpöä on 15 astetta.
mikäs tässä!
aamu-uutisia autossa kuunnellessa loksahteli leuka pariinkin otteeseen. valtio vähentää avustuksiaan homekoulujen korjaamiseen. ongelma ei taatusti ole katoamassa, päinvastoin, niinkauan kun mikään taho ei puutu rakentamiskulttuurin häpeällisiin kusettamiskäytäntöihin jossa ainoa tavoite on kääriä isot rahat mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähin kustannuksin, viis asukkaiden/koululaisten/päiväkotilasten/työntekijöiden terveydestä. taas iso raha puhuu, eikä siinä tavallisten ihmisten elämänlaatu paljon paina. vaikka yhteiskunnalle lasku tulee olemaan suuri sairauksien hoidon ja työkyvyttömyyksien kautta. varmaan pian tehdään laki jonka mukaan sisäilma-altistuksesta johtuvien sairauksien takia ei saa enää sairauspäivärahaa! näinhän on käynyt jo työuupumus-diagnoosin kanssa.
toinen loksahduttava asia oli se itsestäänselvä tutkimustulos, että terveydenhuollon keskittämisen takia Kelan maksamat matkakorvaukset ovat lisääntyneet huomattavasti. tämähän on ollut tiedossa keskittämistä puuhattaessa, mutta (taas) kunnat ja valtio pallottelevat kustannuksia toisilleen ja kukas sen lopulta maksaa: asiakas. matkakorvuksien omavastuuta ollaan siis nostamassa ihan reiluilla kädellä ja kenen nilkkaan se kolahtaa: syrjäseutujen sairaiden, jotka usein ovat jo ennestään pienituloisia eläkeläisiä, työttömiä jne.
huoh.
missä se vallankumous viipyy.
Wall Streetin mielenosoituksille olisi tarvetta täälläkin.
sanouduin sitten irti Facebookista. alkoi tympäistä se stalkkaaminen ja tiedonkeräys mainostajien tarpeisiin ja se, että mitä tahansa sinne pistän, se on siellä hamaan ikuisuuteen ties kenen käytettävissä. Rakas on intohimoinen sosiaalisen median käyttäjä ja olemme näiden vuosien aikana keskustelleet asiasta moneen otteeseen kärkevästikin, koska olen usein kokenut että virtuaalinen yhteisö on hänelle tärkeämpi kuin liveminä ja -elämä tässä ja nyt. olen koettanut totutella asiaan, mutta se ei vain tunnu hyvältä. en pidä siitä että julkisen ja yksityisen raja häviää ja kymmenet tai sadat tai ties kuinka monet ihmiset lukevat ( minun mielestäni) liian yksityiskohtaista tietoa hänen elämästään, joskus myös meidän elämästämme. hänelle sosiaalinen media on ollut pelastus pahimpina aikoina ja ymmärrän sen. oma ratkaisuni nyt sitten oli tämä.
vaikka itsekin vuodatan tänne kaikenlaista, ja halutessaan joku varmasti saa henkilöyteni helposti selville.
onhan tässä virtuaalielämässä eittämättömät hyvät puolensa! siivosin eilen bookmarksejani, ja löysin sieltä blogin jota olin joskus lukenut ja merkannut parempaa tutustumista varten, ja sitten unohtanut. huomasin että bloginpitäjä on nykyisellä kotipaikkakunnallani elävä ortodoksi! ilahduin ja lähetin meilin, hän vastasi ja sovimme tapaamisesta. mahtavaa!
lasten kanssa tapasimme pitkästä aikaa kaikki läsnäollen viikonloppuna. ei ollut helppoa mutta silti lämmintä ja mukavaa. Kultakutri on huolestuttavan stressaantunut uusista opinnoistaan ja ylipäätään uudesta elämästään ja se kyllä kuului ja näkyi. ehkä perheen ärsyttävä seura, puhuminen ja yhdessä löhiminen kuitenkin auttoi, koska Kultakutri nukkui pitkästä aikaa 10t putkeen ja oli sunnuntaina kuin uusi ihminen.
Typykkä taas oli ahdistunut luettuaan tädiltään syntymäpäivälahjaksi saamaansa Salaisuus-kirjaa, tekijää en nyt muista. en ole tutustunut kirjaan kuin pintapuolisesti, mutta minusta se oli edustava näyte amerikkalaisesta onnellisuuteollisuudesta, jossa annettuna oletuksena on se että ihmisen tulee olla koko ajan aukottoman onnellinen ja ellei se sitä ole, jossain on vikaa. maailmankaikkeus/jumala on kirjan mukaan automaatti jota oikealla tavalla manipuloimalla ihminen saa sitä mitä se haluaa ja ellei saa, kyse on siitä ettei ihminen usko tarpeeksi. tämä on siis karkea kärjistys, moni ajatus kirjassa on ihan terve ja meikäläisen vastarannakiiskenkin allekirjoittama. oli hyvät keskustelut asiasta nuorisojaoston kanssa. onneksi ne osaa olla kriittisiä ja kyseenalaistaa valmiita totuuksia.
sade jatkuu. sekalaisten mietteiden parista kamarin uunin lämmitykseen.
tullessa sisälämpötila pirtissä plus 7. sataa. sähköpatteri päälle ja hella tulille, sisäiseksi lämmitykseksi perinteistä Jägermaisteria. nyt on jo ekat kahvit keitetty, hella humisee ja lämpöä on 15 astetta.
mikäs tässä!
aamu-uutisia autossa kuunnellessa loksahteli leuka pariinkin otteeseen. valtio vähentää avustuksiaan homekoulujen korjaamiseen. ongelma ei taatusti ole katoamassa, päinvastoin, niinkauan kun mikään taho ei puutu rakentamiskulttuurin häpeällisiin kusettamiskäytäntöihin jossa ainoa tavoite on kääriä isot rahat mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähin kustannuksin, viis asukkaiden/koululaisten/päiväkotilasten/työntekijöiden terveydestä. taas iso raha puhuu, eikä siinä tavallisten ihmisten elämänlaatu paljon paina. vaikka yhteiskunnalle lasku tulee olemaan suuri sairauksien hoidon ja työkyvyttömyyksien kautta. varmaan pian tehdään laki jonka mukaan sisäilma-altistuksesta johtuvien sairauksien takia ei saa enää sairauspäivärahaa! näinhän on käynyt jo työuupumus-diagnoosin kanssa.
toinen loksahduttava asia oli se itsestäänselvä tutkimustulos, että terveydenhuollon keskittämisen takia Kelan maksamat matkakorvaukset ovat lisääntyneet huomattavasti. tämähän on ollut tiedossa keskittämistä puuhattaessa, mutta (taas) kunnat ja valtio pallottelevat kustannuksia toisilleen ja kukas sen lopulta maksaa: asiakas. matkakorvuksien omavastuuta ollaan siis nostamassa ihan reiluilla kädellä ja kenen nilkkaan se kolahtaa: syrjäseutujen sairaiden, jotka usein ovat jo ennestään pienituloisia eläkeläisiä, työttömiä jne.
huoh.
missä se vallankumous viipyy.
Wall Streetin mielenosoituksille olisi tarvetta täälläkin.
sanouduin sitten irti Facebookista. alkoi tympäistä se stalkkaaminen ja tiedonkeräys mainostajien tarpeisiin ja se, että mitä tahansa sinne pistän, se on siellä hamaan ikuisuuteen ties kenen käytettävissä. Rakas on intohimoinen sosiaalisen median käyttäjä ja olemme näiden vuosien aikana keskustelleet asiasta moneen otteeseen kärkevästikin, koska olen usein kokenut että virtuaalinen yhteisö on hänelle tärkeämpi kuin liveminä ja -elämä tässä ja nyt. olen koettanut totutella asiaan, mutta se ei vain tunnu hyvältä. en pidä siitä että julkisen ja yksityisen raja häviää ja kymmenet tai sadat tai ties kuinka monet ihmiset lukevat ( minun mielestäni) liian yksityiskohtaista tietoa hänen elämästään, joskus myös meidän elämästämme. hänelle sosiaalinen media on ollut pelastus pahimpina aikoina ja ymmärrän sen. oma ratkaisuni nyt sitten oli tämä.
vaikka itsekin vuodatan tänne kaikenlaista, ja halutessaan joku varmasti saa henkilöyteni helposti selville.
onhan tässä virtuaalielämässä eittämättömät hyvät puolensa! siivosin eilen bookmarksejani, ja löysin sieltä blogin jota olin joskus lukenut ja merkannut parempaa tutustumista varten, ja sitten unohtanut. huomasin että bloginpitäjä on nykyisellä kotipaikkakunnallani elävä ortodoksi! ilahduin ja lähetin meilin, hän vastasi ja sovimme tapaamisesta. mahtavaa!
lasten kanssa tapasimme pitkästä aikaa kaikki läsnäollen viikonloppuna. ei ollut helppoa mutta silti lämmintä ja mukavaa. Kultakutri on huolestuttavan stressaantunut uusista opinnoistaan ja ylipäätään uudesta elämästään ja se kyllä kuului ja näkyi. ehkä perheen ärsyttävä seura, puhuminen ja yhdessä löhiminen kuitenkin auttoi, koska Kultakutri nukkui pitkästä aikaa 10t putkeen ja oli sunnuntaina kuin uusi ihminen.
Typykkä taas oli ahdistunut luettuaan tädiltään syntymäpäivälahjaksi saamaansa Salaisuus-kirjaa, tekijää en nyt muista. en ole tutustunut kirjaan kuin pintapuolisesti, mutta minusta se oli edustava näyte amerikkalaisesta onnellisuuteollisuudesta, jossa annettuna oletuksena on se että ihmisen tulee olla koko ajan aukottoman onnellinen ja ellei se sitä ole, jossain on vikaa. maailmankaikkeus/jumala on kirjan mukaan automaatti jota oikealla tavalla manipuloimalla ihminen saa sitä mitä se haluaa ja ellei saa, kyse on siitä ettei ihminen usko tarpeeksi. tämä on siis karkea kärjistys, moni ajatus kirjassa on ihan terve ja meikäläisen vastarannakiiskenkin allekirjoittama. oli hyvät keskustelut asiasta nuorisojaoston kanssa. onneksi ne osaa olla kriittisiä ja kyseenalaistaa valmiita totuuksia.
sade jatkuu. sekalaisten mietteiden parista kamarin uunin lämmitykseen.
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
uskomaton syksy
...joka hellii yhä vain lämpimillä ja aurinkoisilla päivillä!
Ihana päivä tänään(kin!). Aamupäivällä mainion työparini Karin kanssa polttopuiden ajamista rantasaunalle. Iltapäivällä parin kilometrin ratsastus metsässä Iiriksellä, tosin Lotan talutuksessa, Iiris kun saattaa olla arvaamaton tarvittaessa. Siitä on vuosia kun olen viimeksi ollut hevosen selässä enkä oikeasti osaa ratsastaa, mutta täällä voisin opetella. Oli ihanaa.
Lopun iltapäivää nostin Tuulikin kanssa purjoja.
Istuin aurinkoisella pihalla enkä millään meinannut malttaa lähteä sisään. Kaikki auringonsäteet ja D-vitamiinit talteen nyt...
Olemme Yhteisössä puhuneet kivitalon rempasta ja asumisvaihtoehdoista. Ehkä pääsenkin asumaan vanhan päärakennuksen (1850-luvulta) remontissa viimeiseen valmistuvaan huoneistoon? Tai sitten kirjastosta rempataan asuntoja. Vaihtoehtoja siis on. Terveellisten hengittävien savitalojen rakentamisestakin haaveilemme mutta en tiedä onko sen haaveen toteuttamiseksi voimavaroja.
Olen aika onnellinen.
Ihana päivä tänään(kin!). Aamupäivällä mainion työparini Karin kanssa polttopuiden ajamista rantasaunalle. Iltapäivällä parin kilometrin ratsastus metsässä Iiriksellä, tosin Lotan talutuksessa, Iiris kun saattaa olla arvaamaton tarvittaessa. Siitä on vuosia kun olen viimeksi ollut hevosen selässä enkä oikeasti osaa ratsastaa, mutta täällä voisin opetella. Oli ihanaa.
Lopun iltapäivää nostin Tuulikin kanssa purjoja.
Istuin aurinkoisella pihalla enkä millään meinannut malttaa lähteä sisään. Kaikki auringonsäteet ja D-vitamiinit talteen nyt...
Olemme Yhteisössä puhuneet kivitalon rempasta ja asumisvaihtoehdoista. Ehkä pääsenkin asumaan vanhan päärakennuksen (1850-luvulta) remontissa viimeiseen valmistuvaan huoneistoon? Tai sitten kirjastosta rempataan asuntoja. Vaihtoehtoja siis on. Terveellisten hengittävien savitalojen rakentamisestakin haaveilemme mutta en tiedä onko sen haaveen toteuttamiseksi voimavaroja.
Olen aika onnellinen.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Kaikki hyvin
Ihan outo tunne kun mikään ei ole huonosti! Niin pitkän aikaa niin moni asia on hiertänyt pahasti ja nyt ei enää.
Takana ihana syksyinen viikko mielekästä työtä raksalla ja kasvimaalla mukavien kanssa-asujien kanssa , Rakas käymässä, Kultakutri käymässä. Vaikka nyt kun omat ihmiset ovat menneet ja ilta on syksyisen hämärä, tuntuu haikealta ja yksinäiseltä, olo on kuitenkin rauhallinen ja tasapainoinen. Voi miten hyvää täällä olo minulle tekee.
Takana ihana syksyinen viikko mielekästä työtä raksalla ja kasvimaalla mukavien kanssa-asujien kanssa , Rakas käymässä, Kultakutri käymässä. Vaikka nyt kun omat ihmiset ovat menneet ja ilta on syksyisen hämärä, tuntuu haikealta ja yksinäiseltä, olo on kuitenkin rauhallinen ja tasapainoinen. Voi miten hyvää täällä olo minulle tekee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)