tulin eilen tänne lapsuuskotiin reipalla ja hyvällä mielellä, ja mitä tapahtuu? vähitellen sulkeudun ja lamaannun. pahoja muistoja nousee mieleen. ensin viimeisestä Isonsiskon ripityksestä; miten tunnen ihan niinkuin vanhempien eläessä, ettei mua tänne kaivata enkä osaa mitään oikein. sitten hupsahdin 8 vuoden takaiseen lokakuuhun kun näihin samoihin aikoihin olin täällä ja Typykkä ja Poika isänsä luona toisaalla Kainuussa. Typykkä soittaa itkuisena illalla että isä vaan tappelee mummun kanssa, enkä minä ole koko päivänä saanut ruokaa. voi hyvä tavaton. maratonipuhelulla rauhotan lasta, rauhotan isää, koetan saada kuvaa tilanteesta ja antaa yksityiskohtaisen toimintasuunnitelman jolla lapsi saadaan ruokittua ja unten maille; ilta oli jo niin myöhä etten lähtenyt ajamaan 150 km vaikka hilkulla oli. avuton raivo mielessä rauhallisen puheen takana: miten tuo ihminen jonka kanssa minä olen yhdessä lapset tehnyt ja joka haluaa ne luokseen ja jolle lasten hyvinvoinnin pitäisi olla ensisijainen asia, toimii noin. lasteni isä oli alkoholisti ja pahemmin mielenterveysongelmainen kuin tuolloin tajusinkaan, ja kuoli tuosta tapahtumasta puolen vuoden kuluttua. seuraavana päivänä kun hain lapset, tapasimme kaikki viimeisen kerran. mies oli säälittävän laihtunut, vapiseva, likainen. ja minulla itsesyytökset siitä miksi lähetin lapset hänen luokseen, miksi uskoin että hän pystyy heistä huolehtimaan. satojen kilometrien päästä minun olisi pitänyt puhelimessa osata arvioida hänen todellinen kuntonsa.
näistä muistoista raskautettuna sitten illalla kiukuttelin Rakkaalle puhelimessa ja meinasin perua hänen tulonsa tänne kokonaan. onneksi en kuitenkaan. nyt lähden häntä bussilta hakemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti