Eilen perjantaikeskustelussa teemaksi muotoutui luopuminen. Pääsi itku, kun sanoin että on niin ikävä Rakasta, enkä tiedä pitääkö mun luopua vai onko meillä vielä yhteistä elämää. Tämä on repivä ristiriita. Minun on täällä kaikin muin tavoin hyvä olla, mutta paha mieli siitä että Rakas on niin kaukana ja elämämme vain yhä enemmän eriytyvät toisistaan.
Luopuminen on irtipäästämistä ja hyväksymistä.
Luopumisesta ja irtipäästämisestä aukeaa uusia näköaloja tulevaisuuteen.
Tänään en ole jaksanut elää näitä todeksi.
Rakas väsyttää itseään jo kolmatta iltaa alkoholipitoisessa seurassa. Ei se mitään yletöntä läträystä harrasta ja seurakin on hyvää, mutta tiedän, että tämän takia hänen ensiviikkoinen tulonsa luokseni jää toteutumatta, koska seurassa olo vaatii väistämättä palautumispäiviä. Ei karapulan, vaan henkisen väsymisen takia.
Olen katkera siitä että jäin silloinkin, kun asuimme puolta lähempänä toisiamme, hänen perheensä ja kavereidensa muodostaman piirin ulkopuolelle. En edes ehtinyt kunnolla tutustua hänen äitiinsä, joka on näiden vuosien aikana dementoitunut. Olen nyt ymmärtänyt Rakkaan käyttäytymisen syyt, mutta silti olen katkera ulkopuolelle jättämisestä.
Siitä, että hän on koko ajan toisella kädellä työntänyt minua pois ja toisella vetänyt luokseen.
Enkä halua antaa katkeruuden saastuttaa ja kivettää minua.
Ei ole mitään mistä häntä voisi syyttää.
Tiedän miten pahasti häneenkin sattuu, jos suhteemme todella loppuu.
En tiedä mitä tehdä.
Tiedän etten voi tehdä mitään.
Asioiden pitää vain antaa olla.
Se kai se vaikeinta onkin.
2 kommenttia:
Joskus on vaikea vain luottaa, että elämässä tapahtuu niin kuin hyvä on. Ajallaan. Luopumisesta seuraa aina uutta.
Toivon sinulle vahvistumista, luottamusta hyvään, ja sitä ettet katkeruudelle antaisi liian isoa sijaa.
Siunausta!
Kiitos Tinttarus! Näin on käynytkin :-)
Lähetä kommentti