ehkä tästä selviää

Palasin Tampereen ja Kultakutrin kautta Savoon. Auto oli korjattu Tampereella hyvin ja se korjaamo täällä Savossa, joka ei korjannut autoa hyvin, suostui hyvittämään minulle Tampereen työt! Erinomaista asiakaspalvelua!

Kävin katsomassa varastoa tavaroilleni ja päätin siirtää ne perjantaina sinne. Puhuin jo muuttoautonkin valmiiksi. Kun mietin tavaroiden vakuuttamista varkauden tms. varalle, minulle soitettiin vakuutusyhtiöstä! Kerrankin todellakin oikeaan aikaan. Tein sopimuksen; taas yksi huoli vähempänä.

Kirpparilta käyvät torstaina hakemassa joutilaat tavarat veloituksetta. Sekin vielä!

Ja vanha naapuri Timppa tulee perjantaina auttamaan tavaroiden siirtämisessä. Poikakin pääsee tulemaan jo to-iltana.

Ehkä tästä selviää :-)

oma elämä

Kaisa soitti Yhteisöstä ja kysyi mitä huonekaluja haluan omaan huoneeseeni kun syyskuun puolessavälissä tulen. Puhelun jälkeen olin jotenkin aivan äimistynyt. Herranen aika: minulla on paikka jonne mua odotetaan ja siellä oma huone jonka saan sisustaa niinkuin haluan! Samalla tajusin etten ole ajatellut lainkaan mitä tavaroita itse tarvitsen nyt purettavasta kodista ja olen turhaan pakannut varastoon meneviin sellaista mitä voin käyttää Yhteisössä omaksi ilokseni ja viihtyvyydekseni. Olen täy-sin unohtanut itseni ja oman elämäni ja huolehtinut vain siitä mitä lapset tarvii ja kenelle mitäkin. Voi hyvä tavaton...ei ihme että voin huonosti ja haluaisin mieluummin kuolla kuin elää!

Muutoinkin tämä päivä oli ihana. Menin  Uspenskiin liturgiaan aamuisesta päänsärystä huolimatta ja ovella törmäsin Mikaeliin, joka on suuresti arvostamani ihminen ja työpaikkani pitkäaikainen kouluttaja. Viime kesänä törmäsimme Polvijärven kirkossa, missä sattumoisin olimme Rakkaan kanssa. Mikaelin näkemisestä tulee aina  niin hyvä mieli. Hän on kuin hyvä haltijani joka pelkällä läsnäolollaan auttaa.

Kirkossa oli myös Anna, Rakkaan vanha ystävä, johon minäkin viime kesänä tutustuin ja ihastuin heti. Emme ole tavanneet kuin tuon yhden kerran, mutta jälleennäkeminen oli sydämellinen ja molemmille suuri ilahtumus. Menimme kirkkokahveille joka olikin runsas ateria. Voi kuinka tulivatkin ruokituksi sekä henki, mieli että ruumis!

Sitten Pojan kanssa syömään (tällä kertaa söin vain jälkiruuan!) ja teatteriin. Tämä Paratiisi teatteri Takomossa oli ensimmäinen keskinkertainen esitys tällä reissulla. Tarina oli kiintoisa mutta toteutus vähän  harrastelijateatterimainen sanan huonommassa merkityksessä. Lähdin väliajalla poikkeen. Tänä iltana olisi vielä Vanha mies tanssii, jos vain jaksan mennä.

Onhan tämä viikonloppu ollut tervetullut irtiotto kotipuolen kaaoksesta. Kyllä kulttuurilla on tervehdyttävä vaikutuksensa.

Olen elänyt lyhyen ajan kuluessa muutaman päivän tällaisissa ääripäissä: 230 ihmisen kylässä Jäämeren rannalla ja pääkaupunkimme keskustassa. Erittäin kiinnostavia paikkoja molemmat mutta ei tarvitse kauan miettiä kumman valitsisin asuinpaikakseni jos valita pitäisi! Kesäinen Helsinki on ihana, mutta äänimaailma ja hektinen tunnelma uuvuttavat minut nopeasti. Seka Pojan että Annan kanssa keskustellessa piirtyi esiin kuva kaupungista jossa jokainen on pakotettu laittamaan itsensä ja oman selviytymisensä etusijalle, jossa on helpointa vastata "hyvää kuuluu" koska kysyjä ei todellisuudessa halua kuulla mitä kuuluu, jossa se joka kertoo että menee huonosti, ei ole enää täydestä otettava ihminen, jossa apua lähimmäisiltään on vaikea saada. Tämä yllätti minut. Ero pikkukaupunkeihin jotka tunnen, on suurempi kuin olin luullut.

Huomenna sitten takaisin sinne pikkukaupungin kaaokseen...

mikä päivä

lähtö Pirkkalan lentoasemaa kohti 5.30 mukana innokas ja jännittynyt ystävättäreni tyttärensä kanssa matkalla Sevillaan.

matkalla huomaan hiljaa itsekseni että eilen rempattu auto käyttäytyy huolestuttavasti ja matkan edetessä yhä vain huolestuttavammin. onneksi kyytiläiseni eivät huomaa mitään.

saavumme Pirkkalan kentälle, ja siihen loppuu ranskalaiseni matkanteko. etunivelistä kuuluu h-tinmoista kolinaa eikä auto liiku eteen eikä taakse.

soitan vakuutusyhtiön hätäpäivystykseen. käy ilmi että hinausta ei korvata koska auto on liian vanha. lähettävät kuitenkin hinausauton minun laskuuni.

Tampereella odottelen aikani Ollankedon korjaamolla diagnoosia. vetonivel rikki, uuden saa vasta maanantaina. kustannusarvio n. 150e.

koetan soittaa eiliselle korjaamolle haukkuakseni heidät ja ammattitaitonsa alimpaan hornankattilaan. eivät vastaa, ehkä hyvä niin.

kävelen rautatieasemalle missä muistan että makkari jäi autoon. Pojan luona ei ole ylimääräisiä vuodevaatteita.

juoksen takaisin autokorjaamolle hakemaan makkarin.

palattuani rautatieasemalle huomaan että Helsingin junan lähtöön onkin vielä aikaa ja juon rauhoitusoluen asemaravintolassa.

matkustan Helsinkiin, missä kaikki sujuu hyvin.

Pojan sivaripaikka kulttuuritehdas Korjaamo on kerrassaan mainio paikka. katson Taru Mäkelän ohjaaman Hannah ja rakkaus sekä Jakop Ahlbomin Sisäjuvia. molemmat ovat  järkyttävän hyviä.

olen umpiväsynyt. koetan nukkua Pojan lattialla liikenteen melusta huolimatta.

hösötystä

Autokin oireili Keski-Suomen reissulla niin vakavasti että pakko oli viedä se tarkistettavaksi; jotta uskaltaako tällä Helsinginreissulle lähteä. Ihmeen kautta sain tarkistusajan eiliseksi ja isompi remppahan siitä tuli: iskareiden laakerit piti vaihtaa. Sinänsä tämä minun  vuosimallia-94  oleva, toissa keväänä tonnilla kesäautoksi hankittu ranskalaiseni on palvellut huippuhyvin ja tosi vähin remontein vaikka sillä on ajettu varmaan jo 30 000 km oston jälkeen kesäsä talavesa.


Eilenillalla kerkesin ehtoopalvelukseenkin. Oli kiitosakatistos, kiitos Jumalalle kaikesta. Se on kovin kaunis, ja tosi tarpeeseen katkeralle ja synkälle mielelleni. Totesin taas että yksi syy siihen että olen joutunut näin pahaan jamaan henkisesti on se etten ole päässyt säännöllisesti kirkkoon. Palvelukset aina palauttaa ja ravistaa minut jotenkin raiteilleen ja paikalleen. Vaikken nyt juurikaan pystynyt keskittymään enkä kiittämään, silti.

Ja sitten on pakattu. Päät hajoilee sekä minulta että Typykältä, joka myös yrittää käydä koulua tämän hässäkän keskellä. Huomenna karkaan tätä kaaosta siis Helsinkiin, lähtö on aamulla kello 5.

Rakas kuuluu voivan paremmin :-)

tytärten taloissa

Veimme Typykän kanssa Kultakutrin tavarat Keski-Suomeen. Kultakutrilla on siellä oikein mukava ja viihtyisä, joskin rapistunut (ja siksi halpa) kaksio 3 km päässä koulusta rauhallisella ja vehmaalla pihalla varustettuna. Oli jo ehtinyt sisustaa kotoa tuoduilla tavaroilla asuntonsa  viihtyisäksi. Ja kun palasimme Typykän kanssa tänään, pääsin katsomaan myös hänen uutta kotiaan, ja sese vasta! Kaikki siistiä rempan jäljiltä, Typykällä valtavan suuri huone ja järvinäköalat. Melkein aloin ajatella että kai sitä meikäläinenkin  näin voisi asua vaikka sitten kaupungissa.

Typykkä lehahti heti syötyään kaverinsa luokse ja minut valtasi autius ja suru. Kultakutri ei enää asu täällä, eikä hänen sympaattinen Konnansa jonka kolistelua nurkissa oli niin rattoisaa kuunnella. Eikä tule enää edes käymään ennekuin tämä asunto, joka sitten oli se meidän perheen viimeinen yhteinen koti, on tyhjennetty ja luovutettu. Itkettää. Tunnen olevani huono vanhempi kun en ole kyennyt vakaaseen psyykkiseen olotilaan ja sitä myötä vakaaseen työuraan joka takaisi turvatun toimeentulon ja sen että pystyisin ylläpitämään lasten kotikaupungissa kotia johon he aina voisivat tulla. Nyt me kaikki neljä ollaan ympäri maata kukin omissa pikku kopeissamme ja missä me oikein voidaan tavata ja olla yhdessä?!

Tuli semmoinenkin ajatus kun jakelen tässä tavaroitani lapsille ja ostan heille uutta tarpeellista uusiin koteihin, että jospa minä en tarvitsekaan itselleni enää mitään?! Jospa tämä enteilee kuolemaa? Se olisi suuri helpotus, että loppuisi tämä kituminen. Ei, en ole tappamassa itseäni, koska lapsillani ei olisi sitten enää yhtään vanhempaa, mutta ajatuskin kuolemasta helpottaa.

Toki joskus aiemminkin olen ollut niin tiukilla että olen seisonut iltalenkillä junaradalla ja ajatellut että  jäänkö tähän kunnes juna tulee. Aina ajatus lapsista on tehnyt asian mahdottomaksi. Tänä kesänä ensi kertaa ajattelin että enhän minä loputtomiin voi ajatella vain toisia, joskus on ihmisellä oikeus ajatella vain itseään. No taas; yhdellä on kirjoitukset ensi keväänä, toinen alottelee juuri opintojaan uudessa kaupungissa ja kolmas ei oikein ole vielä löytänyt paikkaansa eikä edes kunnollista tyttöystävää vielä. Ei tässä vaiheessa voi. Sitten kun niillä on asiat järjestyksessä niin sitten...

Elämästäni on kadonnut mielekkyys.

Rakas, jonka elämä on paljon vaikeampaa kuin omani, jaksaa kuitenkin lohduttaa ja kannustaa. Hänellä on uskomattoman positiivinen perusmielenlaatu. Käsittämätön ihminen. Hänekin takiaan on itsemurha poisluettu vaihtoehto.

Mitä mä sitten teen?!

toinen asia

...mikä tänään hiertää, on tämä  työpaikalla kiusatuksi tuleminen, jota en ole pystynyt riittävästi käsittelemään jotta siitä kykenisin irtautumaan.

Ensimmäinen käsittämätön konflikti esimiehen ja koko talon johtajattaren kanssa tapahtui syksyllä 2008. Koetin selvitellä sitä omin voimin, siis yrittämällä keskustella esimiehen kanssa siitä miten asian koin, mutta kun siitä ei ollut mitään apua, otin yhteyttä työterveyshuoltoon ja luottamusmieheen. Sehän vain pahensi tilannetta, koska esimies loukkaantui verisesti siitä että minä koin hänet jotenkin epäkelpona. Nyt osaisin neuvoa vastaavassa tilanteessa olevaa ottamaan jalat alleen ja pelastamaan itsensä, mutta koska työ sinänsä ja työpaikka muutoin oli ihan ok, ajattelin että pärjään kyllä kunhan vain olen esimiehen kanssa tekmisissä mahdollisimman vähän. Niin olen ollutkin ja välillä olen jaksanut ihan kohtalaisesti, mutta kyllä se tilanne on kuin ukkospilvi taivaalla jonka olemassaolon koko ajan vaistoaa vaikkei sitä varsinaisesti ajattelisi. Olen tehnyt työtäni yksin, olin kolme vuotta ainoana erityistyöntekijänä vajaan 100 henkilön työyhteisössä, en kuulunut mihinkään tiimiin, minulla ei ollut kollegan tukea, ei myöskään lähiesimiestä, ja esimiehen kanssa, joka muutoinkaan ei ymmärtänyt työstäni pajoakaan, sukset ristissä. Aina kun jouduin "keskustelemaan" hänen kanssaan, sain seuraavan viikon ajan pidellä itseäni etten olisi sanonut itseäni irti. Kukaan esimies/työtoveri koskaan ei ole saanut minua kokemaan itseäni yhtä arvottomaksi sekä ihmisenä että työntekijänä.

Sitten tulivat vielä sisäilmaoireet, jotka esimies tietenkin kuittasi vain jaksamattomuudekseni.

Minulla oli koko ajan työssä hienoinen jäytävä tunne siitä että en osaa enkä tee kylliksi, koska en saanut juurikaan palautetta työstäni eikä minulla ollut ketään kenen kanssa sitä reflektoida ja jakaa. Menetin pikkuhiljaa työmotivaationi ja uskon omaan ammattitaitooni. Siinä jamassa olen edelleen. Olen ollut vuorotteluvapaalla 3 kk eikä töihinpaluu voisi vähempää kiinnostaa. En tiedä miten nostan itseni tästä suosta tuottavaksi kansalaiseksi työuralle, jonka loppua ei siis sivumennen sanottuna  tälle ikäluokalle ole näkyvissä varmaan koskaan.

En jaksa koettaa auttaa ihmisiä rimpuilemaan tässä systeemissä joka antaa niille joilla on ja ottaa köyhimmiltä senkin vähän mitä niillä on. Joka on unohtanut välittämisen ja ihmisarvon ja kohtuullisuuden. Tiedän että minunkaltaistani auttajaa tarvitaan, sillä potilailta saamani palaute on hyvää. En vain jaksa. Psykiatrialla työskenteleminen taas on saanut minut näkemään millaista vallankäyttöä psykiatrinen hoito pahimmillaan voi olla. Miten helposti potilas leimataan yhteistyökyvyttömäksi, omaehtoiseksi, hoitokielteiseksi ja vaikka miksi, ja miten usein apu jää saamatta. Osaksi myös siksi, että hoitohenkilökunnalla on liikaa töitä (se on: ottavat liikaa töitä) eikä potilaan todelliselle kohtaamiselle ja kuulemiselle saati ymmärtämiselle ole aikaa eikä voimavaroja.

En halua olla osa tätä koneistoa.
-----

Miljoona pikku hommaa tehtävänä kun pakkaan ja koetan jättää talon siihen kuntoon ettei siisti isosiskoni, joka tänne seuraavaksi tulee, vedä hernettä nenään ;-).

Huomasin äsken, että nämä blogipostaukset päivittyy aivan väärin. Edellinenkin oli päivätty lauantaille, vaikka kirjoitin se tänään su-aamuna. En osaa korjata asiaa.

jumittaa

Sisällä on niin paljon tunteita ja ajatuksia etten saa niistä otetta. Eivät mahdu tulemaan ulos. Niinpä lamaannun ja vajoan "kaikki on turhaa ja mitä missään on järkeä"-olotilaan. Olo tuntuu ahdistuksena vatsassa, rinnassa ja kurkussa.

Rakas oli ollut eilenillalla kahdeksasta puoli kahteentoista ortotodoksisessa yöpalveluksessa. Voi miten minäkin kaipaan kirkkoon. Mutta en jaksa lähteä ajamaan sataa kilometriä, varsinkin kun tänään pitäisi pakata kahden tai ehkä jopa kolmen viikon tavarat, ja kun huomenna lähden, ajamista riittää. Kainuusta Savoon, Savosta Keski-Suomeen viemään Kultakutrin tavaroita, takaisin Savoon, ellei sitten heitetä Tampereen Ikea-keikkaa vielä siihen väliin, Savosta Helsinkiin Pojan luo Pirkkalan lentokentän kautta, koska lupasin viedä tosi vähillä rahoilla matkustavan työttömän ystävättäreni lentokentälle kun hän lähtee tyttärensä luo Espanjaan. Helsingistä taas Savoon tekemään Typykän muuttoa ja ihmettelemään mihin omat tavarat laitetaan. Jos hyvin käy (tai huonosti, mistä sen tietää) niin tulee kutsu työhaastatteluun Keski-Suomeen, minne singahdan vielä ennekuin palaan takaisin Kainuuseen perinnönjakoon sisarusteni kanssa. Huuh. Pelottaa miten pahasti pimahdan tuossa karusellissa.

Helsinkiin Pojan luo kuitenkin haluan mennä koska en ole hänen luonaan vielä käynyt vaikka hän on asunut siellä jo vuoden alusta asti. Kaiken lisäksi hän saa minulle vapaalippuja Korjaamon Stage-teatterifestivaaliin enkä voi semmoista ihanuutta jättää väliin!

Tätä rakkaussuhdetta tietenkin mietin ja olen aika hukassa sen kanssa. Mitä pidempään Rakkaan kanssa olen, sitä vähemmän häntä tunnen. Kai se niin on muutoinkin; mitä enemmän toista oppii tuntemaan, sitä enemmän myös huomaa miten vähän toista tuntee. Rakkaalla on kuitenkin lisänä tuon sairauden tuoma tuntemattomuus, osapersoonat, joista hän nyt vasta itsekin alkaa päästä selville. En tiedä mikä on "oikeaa" Rakasta, ja toisaalta kaikki ne persoonat ovat häntä.

Pahimmalta minusta on koko ajan tuntunut se, että hän haluaa pitää oman elämänsä kotikaupungissaan hyvin erillään minusta. Käyn hänen luonaan hyvin harvoin ja tunnen hyvin pinnallisesti hänen ihmisiään siellä. Hän ei kestä ketään kotonaan, ei edes minua, tai ehkä nimenomaan ei juuri minua; tosin ei hän ketään muutakaan sinne päästä. Kotona oleminen on ollut hänelle sairaudesta johtuen vaikeampaa kuin minun luonani oleminen, ja vasta nyt, puolentoista vuoden traumaterapian jälkeen, hän alkaa osata olla kotonaan olematta koko ajan pelosta jäykkänä. Ja vasta nyt hän alkaa jollain lailla ymmärtää, miltä minusta on tuntunut se, ettei hän halua jakaa arkielämäänsä minun kanssani. Olen tulkinnut sen sitoutumisen välttelynä ja että hän haluaa kotikaupungissaan pitää yllä sinkun imagoa. Ilmeisesti siitä ei kuitenkaan ainakaan tietoisella tasolla ole kysymys.

Rakas on siis erittäin vakavasti traumatisoitunut ihminen joka samaan aikaan on myös erittäin monipuolisesti sivistynyt, älykäs, herkkä, sosiaalisesti taitava, osallistuva ja mukava mies. Absurdia on, että kun terapia etenee, vointi jossain mielessä vain huononee. Nuorempana defenssit ovat toimineet ja pitäneet hänet koossa, enää sitä tietä ei voi jatkaa. Minä olen luvannut olla tässä mukana, mutta en tiedä miten jaksan ilman tukea.
Viime talvena kävin itsemaksaen hyvällä yksityisellä  terapeutilla, mutta vuorottelukorvauksella ei terapiamaksuja maksella ja sitä paitsi en edes tiedä missä oikein sijaitsen! Julkisen puolen kautta on mahdotonta saada terapeuttia joka oikeesti jotain tästä problematiikasta ymmärtäisi.

Pelottaa ettei Rakas toivu. Olen tänä kesänä tavannut monien vuosien jälkeen lasteni isän lapsuudenystävän josta tuli aikoinaan minunkin ystäväni. Hän on sairastanut pitkään kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja on eläkkeellä sen takia. Oli  surullista nähdä miten kapeksi elämänpiiri oli kutistunut ja miten tiukasti hyvinvointi ja toimintakyky riippuu siitä että kaikki sujuu omien rutiinien mukaan tutusti ja turvallisesti. Kun muistaa sen nuoren lahjakkaan elämänhalua ja yrittämistä täynnä olevan miehen jonka joskus tunsin.

Kiitos, kyllä kirjoittaminen taas helpotti hieman.

yksin

Rakas lähti. On hämmentynyt olo. Rakas on niin rakas. Ja niin kovin hauras. Vasta itsekin opettelee tulemaan toimeen sairautensa kanssa ja yrittää opettaa minuakin.

Tämä kesä on mennyt kuin sumussa. Ensin sen tosiasian pikkuhiljaista valkenemista että Rakas voi todella huonosti eikä jaksa olla niinkuin ennen, että suunnittelemamme asiat eivät yhdessä  toteudu. Sitten sen sulattamista että hän lähti ja minä jäin ja sen epävarmuuden sietämistä etten tiedä näemmekö edes enää. Nyt ehkä alkaa kolmas, vähän selkeämpi jakso. Olemme sitten näin. En tiedä onko Rakkaasta koskaan muuttamaan saman katon alle minun tai kenenkään kanssa. Minä toivoisin vakautta, turvallisuutta, jatkuvuutta, yhteistä arkea. Suhde rakkaan kanssa saattaa jäädä ikuiseksi seurusteluksi.

Katsoimme loppuun Taisteluplaneetta Galactican. Upea sarja. Vaikkei nimestä ehkä voisi päästellä, sarja käsittelee hienosti ihmisen peruskysymyksiä: mikä on ihminen, kuka on lähimmäinen, ihmisen suhdetta teknologiaan, luontoon, maailmankaikkeuteen, Jumalaan... sekä peilaa myös valmistumiajankohtansa amerikkalisen yhteiskunnan ajankohtaisia teemoja ja politiikkaa. En ole aiemmin ollut innostunut scifistä, mutta kiitos Rakkaan, sekin genre on viime vuosina auennut.

Aurinko paistaa taas monen sateisen päivän jälkeen, mutta tuuli on syksyisen kylmä.
Tuntuu hyvältä olla taas yksin kun on puolitoista viikkoa ollut seurassa.

Blogini on saavuttanut uuden vaiheen: minulla on lukija! Tervetuloa Liisa.

jatkuvaa sadetta

Sade vain jatkuu. Tänään pitää taas lämmittää pirtin uunia. Taidan myös nostaa sipulit kuivumaan, varret ovat jo kaatuneet. Myös lantut on nostettava, koska ensi viikon alusta lähden ja olen poissa varmaan pari viikkoa. Sinä aikana lantut varmaan jo menee puisiksi.

Keitin eilen härkäpapuja. Olivat kitkeriä. En ole ennen kasvattanut härkäpapuja, mutta paikallisessa kaupassa ei ollut keväällä muita papujen siemeniä. Keitinkö papuja liikaa, vai pitäisikö niiden vielä kypsyä maalla, vai mikä meni pieleen? Mutta mukavaa oli eilen syödä omavaraisesti: oman maan papua, porkkanaa, pottua, joesta saatua haukea (joka oli järkyttävän suuri enkä meinannut saada sitä hengiltä en puukoilla enkä puntareilla!huh.) sekä mustikkapiirakkaa lähimetsän mustikoista. Tähän kun pääsisi ihan kokoaikaisesti.

Aika romanttisesti saunottiin eilen Rakkaan kanssa kynttiläsaunassa kun ympärillä oli synkkä ja myrskyinen yö. Muisteltiin suhteemme alkuaikoja. Rakas ei muista juuri mitään, amnesia jyrää. Varsinkaan meidän intiimistä elämästä silloin. Vähän kuin olisin dementikon kanssa.

Mukavaa on kuitenkin ollut olla yhdessä, vaikka epätietoisuus tulevasta hiertääkin eikä mitään valmiita vastauksia ole mihinkään.

Voi kun löytäisin jonkun joka elää samassa tilanteessa, siis hyväksikäytetyn, traumatisoituneen ja dissosiaatio-oireista kärsivän ihmisen kanssa. Vertaistuki ehkä helpottaisi.

totuuden tunnustaminen

Jotenkin olemme asettuneet olemaan.
Olemme todenneet että molemmat olemme niin uupuneita ettei kummallakaan ole voimavaroja kannatella toista. Kysymys kuuluu, onko olemassa semmoista vaihtoehtoa, että tunnustamme tilanteen, kumpikin on juuri niin uupunut kuin on, ja silti jatkamme yhdessä?
Minusta totuuden tunnustaminen on ainoa pohja jolta voi ponnistaa eteenpäin. Mitä se eteenpäin meno sitten on, en tiedä.
Rakas vasta pohtii asiaa. Hänelle se on outo. Hänelle voimien loppumisen tunnustaminen on tarkoittanut eroamista.
Minä näin jo kevättalvella että suunnitelmat mummonmökin hankkimisesta ja sinne yhdessä muuttamisesta eivät ole realistisia. Hän piti unelmasta sinnikkäästi kiinni ja koska hän oli niin varma, minäkin yritin olla. Lopputuloksena oli ahdistava tunteiden solmupallo, epätoivoinen yrittäminen ja lopulta romahtaminen.

Edelleen olen  vihainen siitä että olen kokenut tulleeni niin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, hylätyksi ja jätetyksi. En tiedä miten selviydyn näiden tunteiden kanssa. Tiedän, ettei Rakas tahallaan ole niin vaikea, mutta tieto ei poista minun kokemustani.
Kuitenkin olo on nyt selkeämpi ja vakaampi, ehkä jopa hitusen toiveikas.

Sää kääntyi syksyiseksi. Tänäkin aamuna sataa. No, nyt voi luvan kanssa öllötellä sisällä, leipoa mustikkapiirakkaa, lukea ja katsoa leffoja.

pohjoisessa

Ystäväpariskunta Hempan ja Jompan kanssa tein viiden päivän  reissun pohjoiseen. Luostolta käsin tehtiin retki Pykeijaan Jäämeren rannalle. Hieno pikku kylä jossa kiskotaan sikakalliita hintoja! Sopuleita oli enemmän kuin 40 vuoteen ja mustikoita vähemmän kuin 40 vuoteen. Liekkö niillä yhteys.
Pykeijan ympärillä oli hienoa patikoida pitkin varvukkoisia nummia (vai mitä ne on?) ja vuoria. Ihan mahtavaa! Kyllä tuo pohjoinen kiehtoo. Matka vain on niin pitkä. Kainuustahan ei Lappiin kannattaisi maisemien takia lähteä lainkaan ellei aja samontein ihan ylös käsivarteen tai päälaelle ja sieltä Norjan puolelle. Miten se onkin niin että Norjalle on annettu kaikki se sydämenpysäyttävä jylhä kauneus ja Suomella on vaan enimmäkseen ankeaa rääseikköä!

Hirveää järjetöntä autolla ajamista sinänsä. Mutta ystävien kanssa oli hyvä olla pitkästä aikaa.

Matkan varrella Hemppa ja Jomppa riiteli (kerran, ei jatkuvasti!) ihan samasta asiasta kun minä Rakkaani kanssa. Hemppa jumittuu tietokoneen/telkkarin ääreen tuntikausiksi, Jomppa haluaisi jo mennä nukkumaan muttei saa unta ennekuin Hemppa on tullut viereen. Miten se onkin niin että niin harva pariskunta elää edes suunnilleen samaan tahtiin ja omaa suunnilleen samanlaiset läheisyyden tarpeet? (Tää" miten se onkin niin" alkaa näköjään olla mulla fraasi tyyliin" kyllä mää niin mieleni pahoitin"...) Menis ne yksinäisyydestä nauttivat yökyöpelit yhteen niin saisivat kukkua rauhassa netissä toisiaan häiritsemättä. Aamuvirkut sylissäkiehnääjät sais sitten  nukkua ja kiehnätä yhdessä kyllikseen. Kai se on niin että liian samanlaiset ihmiset ei kiinnosta toisiaan tarpeeksi.

Mutta Typykkä sai kimppakämpän johon on tyytyväinen! Huoh. Nyt enää pitää hoitaa tavaroiden läpikäyminen ja löytää varasto mun tavaroille ja muutto.
Onhan tuota siinäkin.

Rakas tuli käymään puolentoista kuukauden jälkeen. Riitelyksihän se meni. Olemme molemmat niin pohjattoman surullisia.
Kyllä se rakastaa mua mutta on sairautensa vanki.
Minä en enää tunne oikein mitään, niinkuin en koko kesänä ole tuntenut. En ole iloinen enkä surullinen, en rakasta enkä vihaa. En ole  uskaltanut antaa itseni edes ikävöidä. Olen tukossa.

Minä olisin hänen kanssaan jos hänen kanssaan voisi olla. Tänä kesänä ei ole voinut.
Minä olen tehnyt kaikkeni jotta yhdessäolomme olisi mahdollista - enää minulla ei ole jäljellä mitään mikä auttaisi.
On vain luovutettava ja annettava olla.

Puhuimme kuitenkin illalla ja nukahdimme yhdessä. En tiedä mitä tästä päivästä tulee. Lähden pulsaattoripesukoneen seuraan vanhaan karjakeittiöön.

tanssimisesta

Antoisa tanssiminen lauantaina Havahu:n keikalla (ainoana täti-ihmisenä nuorten porukassa. onneksi oli pimeää. piti nimittäin sammuttaa kaikki valot ja sähkölaitteet keikan ajaksi jotta agregaatista riitti virtaa soittajille) sai aikaan taaksepäin suuntautunutta tanssi-muisteloa. Tajusin että tanssihan on aina ollut minulle se juttu, enkä oikein koskaan ole saanut sitä puolta itsessäni toteuttaa.

Ensimmäinen muistoni tanssimisesta on kesäillalta, ajalta josta en muista minkä ikäinen olin. Ehkä jo koulussa. Siskoni oli tehnyt hienot violetin ja kullan väriset villasukat, joissa oli hauskat koristeelliset varret. Minulla oli ne jalassa vaikka ne olivatkin liian suuret, ja tanssin talon tikapuiden alla hienossa ilta-auringon valossa; pelkkä valo musiikkinani. Ihana Kauneus-Elämys. Havahduin siihen että epämiellyttävin enoistani seisoi katsomassa ja virnistelemässä. Hävetti, mutisin jotain ja pakenin paikalta.

Körttiläisellä kotikylälläni tanssia pidettin yleisesti suoraan sanottuna syntinä. Kotini ei ollut kovin körttiläinen mutta ahdasmielinen kyllä, joten ei siellä (ruusuillakaan) tanssittu. Ala-asteella vietimme oppilaitten tunteja diskoilemalla ja se oli ihanaa. Koko nuoruusiäkseni eksyin kuitenkin seurakuntanuorten porukkaan, jossa ei juurikaan tanssittu.Lasteni isä ei osannut tanssia sen enempää kuin minäkään eikä ollut kiinnostunut asiasta; monia meistä 60-luvulla syntyneitä paritanssit ei tosiaankaan olis voinu vähempää kiinnostaa. Rakas on samanlainen, eikä siinä välissä olleista enemmän tai vähemmän pitkä- tai lyhytikäisistä seurustelukumppaneistakaan kukaan sattunut olemaan tanssi-ihmisiä.

Joskus avioeron jälkeen menin tanssikurssillekin. Eihän siitä mitään tullut. Minulle sattui pariksi pökkelö jäykistelijä, ja kun itse olin yhtä pökkelö, lopputuloksen voi arvata. Kerran pökkelö oli poissa ja sain tanssia kurssin opettajan kanssa. Voi autuutta. Ei haitannut yhtään vaikka olin aivan yhtä taitamaton ja epävarma kuin pökkelönkin kanssa; opettaja vei ja minä tanssin.

Tanssikurssin jälkeen yritin jonkin aikaa käydä tansseista. Ei siitäkään mitään tullut. Jokainen mies vei eri tavalla ja askeleet saattoivat olla hyvinkin kaukana siitä mitä minä olin kurssilla onnistunut muistiini taltioimaan. Minun olisi kahdessa sekunnissa pitänyt ymmärtää, miten juuri tämä nimenomainen viejä vie, ja mukautua salamana siihen. Ei. Kaikki olisi varmaan sujunut paremmin jos olisin ollut vähän  vähemmän itsekriitinen ja häpeälle altis, mutta kun en ollut.Vielä se hirveä hakukulttuurikin ja seinäruusuksi jäämisen uhka! Olisin tarvinnut tutun ja turvallisen miehen jonka kanssa opetella, mutta sellaista ei ollut. Jo täysin vieraan miehen sylissä oleminen tuntui liian vaativalta, saati että siinä olisi voinut hallita sekä keskustelua että askeleitaan. Huoh. Miten ihmiset selviää moisesta.

Tanssiminen on siis jäänyt lempibändien keikoilla joraamiseen tai siihen että joku riittävän tuttu mies on onnistunut houkuttelemaan valssille. Kunpa vielä joskus saisin enemmän!

takaisin arkeen

Maratoni huipentui hillittömään yhteiseen rummutukseen joka viimeisen kymmenen minuutin ajan alkoi olla hektisyydessään jo suorastaan tuskallista. Itse olin tosin viimeisen tunnin ajan kiinni kamerassa ja rytmiappelsiinissa enkä rummussa. Ihan huippu viikonloppu!
Onneksi Yhteisössäkin on djemberummut ja siellä rummutetaan yhdessä.

Huipun viikonlopun jälkeen pitää taas sopeutua yksinoloon. Huoh.
Tänäänkin sataa joten ulkotöihin ei ole asiaa. Harmillista. Kaipaisin jo fyysistä työtä.

Suurin osa ihmisistä on jo palaillut töihin kesälomansa jälkeen. Ei käy kateeksi. En kaipaa ainakaan entiseen, eikäkö nykyiseen, työpaikkaani. Silti fiilis täällä maalla on ihan eri nyt kun sataa päivästä toiseen, on viileää eikä naapurissakaan näy ketään. Pakko alkaa ajatella muurahaisen lailla tulevaisuutta eikä vain soitella heinäsirkkana aurinkoisella pellonpientareella.

Olen lopen uupunut. Mistähän tuokin sanonta on peräisin?! Loppuun-sanasta varmaan. Loppuun asti uupunut - no ainakin hyvin syvälle asti uupunut. Minua surettaa tämä yksin selviytymisen pakko. Se pakko on tässä ajassa, se pakko on käynyt minulle ilmeiseksi elämäni varrella ja ehkä se pakko on iskostunut minuun jo hyvin varhaisessa vaiheessa niin että siitä on tullut minulle perususkomus. En tiedä. En jaksaisi enkä haluaisi aina selviytyä yksin. Ylipäätään olen väsynyt elämään selviytymisenä. Haluaisin jaksaa ja elää. Haluaisin jaksaa elää. Nyt jaksan olla olemassa mutta eläväni tunnen vain ajoittain. Kuten djembeä soittaessani yhdessä muiden kanssa.

Ei mitään viestiä Rakkaalta sitten lauantai-illan. Olen huolissani ja pahoillani. Tänään hänellä on kuitenkin terapia ja sinne hän menee vaikka olisi mikä.

En tiedä onko seurustelusuhteeseen palaamisemme mitenkään realistinen ajatus. Jos palaisimme yhteen, meidän pitäisi alottaa kaikki alusta jo kolmannen kerran. En tiedä riittääkö siihen kenenkään voimavarat. Vaikka ymmärrän hänen syynsä, koen silti tulleeni jätetyksi ja hylätyksi. En tiedä jaksanko lopulta antaa sen anteeksi jo toisen kerran.

Missään tapauksessa en jaksa samaa mitä yhdessäolomme on ollut kuluneena keväänä ja kesänä. Iltaisin kaipaan hänen syliinsä, joskin sylissäolokin kävi viimeaikoina harvinaiseksi, mutta aamuisin olen pelkästään huojentunut siitä ettei hän ole vieressäni. Aamut hänen kanssaan olivat kylmääviä,koska hän oli kuin kuollut. Heräsin joka aamu kuolleen ihmisen vierestä. Tätä on varmasti vaikea ymmärtää ellei ole elänyt dissosiaatiohäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa. Rakas näki pahoja painajaisia, jotka olivat hänelle niin todellisia ettei hän aamuisin välttämättä tiennyt missä ja kenen kanssa hän on. Öisin ja aamuisin häntä ei voinut koskea, koska kosketus sekottui hänen painajaisiinsa, siihen toiseen maailmaan missä hän eli. Meni tunteja ja tunteja ennenkuin hän alkoi heräillä ja olla vähitellen tässä todellisuudessa. Sitä oli sydäntäsärkevää katsella vierestä. Ja erittäin raskasta. Olin välillä  myös erittäin  turhautunut ja vihainen.
---
Nyt olen jo tottunut siihen etten osta ja laita ruokaa 4-5 hengelle kuten viimeiset 20 vuotta. En ole vielä  tottunut siihen että ostan ja laitan ruokaa vain yhdelle hengelle, enkä kahdelle, kuten viime talvena suurimman osan aikaa kun Rakas oli luonani. Ruokaa pilaantuu harmittavasti, kun kukaan ei syö sitä mitä minä en jaksa. Pärjäisin näköjään tosi vähällä ruualla.

djembeilyä

Aivan huippua että löysin vanhalle suojeluskuntatalolle keskelle kainuulaista jäkäläkangasta, missä djembe soi 48t putkeen! taivasalla nuotiopiirissä ja sateella telttakatoksen alla. soittajina taitavista ammattilaisista ensikertalaisiin, pikkulapsista vanhuksiin. suomalaisia kyllä ihan melkein kaikki eikä afrikkalaisia yhtään. vähintään kaksi soittajaa pitää olla koko ajan mutta yleensä piirissä on kymmenkunta tai enemmän. kun rumpu vapautuu mukaan voi mennä. rytmit vaihtelee ja ne jotka osaa, painaltaa upeita ja nopeita ja monimutkaisia kuvioita ja ne jotka osaa vähemmän, komppaa yksinkertaisemmin. välillä tuloksena on epämääräistä jytinää, välillä svengaa taivaallisesti. rytmi muuttuu parhaimmillaan ilman mitään vinkkejä, kaikki vaan seuraa toisiaan sulavasti. siihen jää koukkuun!  rytmi  löytyy kun vain tarpeeksi kauan tekee ja kuuntelee, ja sitten aina vain helpommin. vaikken siis ole soittanut koskaan ennen enkä ole erityisen rytmitajuinen. eikä haittaa mitään vaikkei löydykään, tärkeintä on yhdessä soittaminen. innokkaimilla oli jo eilen kädet ja käsivarret teipattuna ja kyllä omissakin jäntereissä alkoi tuntua neljän, vajaan tunnin pituisen session jälkeen.

välillä piti käydä kotona lämmittämässä sauna ja sulatella itseään - lämpötila oli siinä kymmenen asteen huitteilla ja välillä satoikin. ilallla oli Havahu:n keikka jossa sai tanssia itsensä hikeen pitkästä aikaa. sitten Tulikukan tulitaiteilua pimeässä illassa .wau. ja djembe jäi soimaan jätkänkynttilöiden valossa koko yöksi kun lähdin puolenyön aikoihin kotiin.

voin hyvin kuvitella että afrikkalaisessa kyläkulttuurissa on hoidettu sairaudet, erimielisyydet, syntymät, kuolemat, ilot ja surut yhdessä rummuttamalla. toimii!

nukuin 5,5 tuntia ja heräsin virkeänä. oli semmoinen olo että jotain minussa  oli avautunut ja puhdistunut. näin kaunista eroottista unta. en ole nähnyt unia juuri koko kesänä ja eroottinen ja seksuaalinen minä on Rakkaan sairauden takia pikkuhiljaa kutistunut, näivettynyt ja kuihtunut melkein kuoliaaksi. Ei siis kuitenkaan ihan.

Lämmitän pirtin uunia. Ei savuta tänä aamuna yhtään, toisin kuin eilen aamulla jolloin pirtti oli sakeana sekä savusta että kirosanoista. Kun saan uunin kondikseen lähden taas rummuttelemaan. Maraton päättyy tänään klo 14.

sadeaamu

Pitkästä aikaa sataa. Siitäpä on aikaa. En siis lähde mustikkametsään. En lähde myöskään vedenpyhitykseen enkä liturgiaan 50 km päähän. EHKÄ lähden djembemaratoniin? Pelottaa ja ujostuttaa mennä yksin. Ei edes voi nysvätä ulkona tällä säällä vaan on pakko olla sisätiloissa.

Ilta meni taisteluplaneetta Galactican toiseksi viimeistä dvd:tä katsoessa ja viiniä lipittäessä. Viinin lipitys oli täysin turhaa vaikka hinta-laatusuhteeltaan hyvää viiniä olikin. Ei rentouttanut, ei parantanut mielialaa. Galactica on  loistava sarja jota olemme Rakkaan kanssa katsoneet yhdessä. Nyt katson sen yksin loppuun koska ei ole mitään tietoa siitä milloin näemme taas. Vai näemmekö? Olemme nyt olleet neljä viikkoa erossa. Pidempään kuin varmaan puoleentoista vuoteen. Varsinkin iltaisin kuristaa ja itkettää kun mieleen tulee muistoja viime kesältä ja toissa kesältä, mitä teimme täällä silloin  tähän aikaan, nyt on vuosi siitä kun, silloinkin oli ihan tämmönen sää kun...
Että olen menettänyt kaiken sen yhteisen, läheisyyden, rakkauden, hellyyden, seksin, yhteiset unelmat ja suunnitelmat, hänen ominaislaatunsa, hänen rakkaat ja ärsyttävät tapansa ja piirtensä. Voinko koskaan enää olla iloinen.

Kurjasta illasta huolimatta nukuin 9 tuntia sikeästi ja heräsin melkein hyvällä mielellä. Aamut on mulle aina helpompia, olen aina ollut aamuihminen. Etenkin silloin kun olen nukkunut hyvin, mikä tapahtuu pääsääntöisesti maalla ja mikä pääsääntöisesti ei tapahdu kaupungissa. Sadesääkin tuntuu ihan mukavalta vaihteeksi ja ortodoksinen aamuhartaus radiosta ilahdutti, rauhoitti ja toivorikasti.
Jospa tämä tästä.
 ---
Tiedoksi mahdollisille kävijöille: olen pahasti  teknologiavammainen. Blogin aloittaminenkin on siirtynyt monta kertaa sen takia kun olen ajatellut etten osaa alottaa sitä.Osaan käyttää sähköpostia ja facebookia ja googlata. Enpä juuri muuta. Meni ährätessä että sain profiilikuvan laitettua blogiin ja kesällä luetut kirjat olisin laittanut mielelläni blogin sivuun mutta en osannut, joten ne on nyt siellä suosikkikirjoissa. Enkä oikein voi edes kysyä neuvoa keneltäkään kun en varsinaisesti halua paljastaa tätä blogia kenellekään tutulle! Ehkä opin ajan mittaan, mutta siihen saakka ulkoasu on minimalistinen...

kaupungissa

Parin päivän reissu kaupunkiin auttamaan Typykkää asunnon etsimisessä. Seitsemässä näytössä käytiin. Parinkymmenen neliön kopeista saa maksaa reippaasti yli 400e/kk plus vesimaksu, lisäksi 1-2 kk takuuvuokra ja välityspalkkio. Järjetöntä rahastusta. Opiskelija-asuntosäätiö ei tarjoa mitään jo kaupungissa asuvalle lukiolaiselle.
Kaiken lisäksi asunnon tulisi olla sellainen että 1-3 perheenjäsentä mahtuisi joskuskäymään ja  yöpymään siellä Savon tukikohdassa.
Onneksi Typykällä on vielä jonkin verran isänperintöä jäljellä. Muutoin olisimme todella liemessä. Kiitokset vaan sinne tuonpuoleisiin!
Muutamaan asuntoon Typy teki hakemuksen. Saa nähdä tärppääkö. 

Oli itkettävän haikeaa jakaa ja pakata ja heittää pois tavaroita joita on perheenä käytetty kolmattakymmentä vuotta. Miten nopeasti ne lapset kasvaakaan, on tuttu mutta niin tosi klise. Siinä pahimmassa huiskeessa kun elää, luulee jotenkin sen kestävän aina vaan. Jonakin päivänä se sitten onkin ohi.

Mutta ihanaa on nähdä miten nuoret jaksaa olla innostuneita ja suunnitella elämäänsä ja miten kivaa elämää ne elää kavereineen, sellaista mitä itsekin olisi aikoinaan halunnut muttei voinut.

Entä minä nyt?!

Uskaltaisko lähteä viikonloppuna djembe-maratoniin muutaman kymmenen kilometrin päähän? Yhden kerran eläissäni olen djembe-rumpua livenä kuullut ja rummuttanut.

Uskaltaisko alkaa suunnitella matkaa jonnekin lämpimään nuoriso-osaston kanssa joulunseutuna? Minullakin on vähän isänperintöä, ja kun mummonmökkiä Rakkaan kanssa ei nyt sitten hankitakaan, voisin käyttää rahat yhteiseksi iloksi.

Ihanaa oli tulla korven rauhaan kaupungin jälkeen. En pysty nukkumaan kaupungissa ilman lääkkeitä, täällä en tarvitse niitä lainkaan. Ei musta ole palaamaan normaaliin elämään.

marjakarhu

Aamullinen mustikkaretki lähimetsään tehty. Puoli sankollista mustikoita saaliina. Se on minulle hitaalle poimijalle oikein hyvä.
Puuro ja siemenet ja mustikat syöty. Sitten olis marjojen siivoamista, tiskaamista, nyrkkipyykkiä ja katiskan katsomista. Loppupäivän ohjelmasta en tiedä.
Kyllä mä nautin tästä omaehtoisesta hitaasta elämästä vaikka se välillä ahdistaakin.
Ilma on viilentynyt. Sisälämpötila enää 20 astetta ja melkein palelee helteen jälkeen...

Rakas kieltäytyy edelleen sairaalahoidosta. Terapeutti tuntuu olevan hänen mukaansa samoilla linjoilla. Onhan se sairaalahoito tänäpäivänä sitä mitä on, lyhyitä jaksoja levottomilla osastoilla, mutta silti mietin eikö Rakkaan kärsimisellä ole mitään rajaa. Siihenhän se on tottunut väkivallan ja hyväksikäytön ja kiusaamisen kohteena: että kärsimyksellä EI ole mitään rajaa eikä kukaan auta. Onneksi se sentään nyt suostuu ja kykenee ottamaan apua vastaan terapeutiltaan. Minä en kykene auttamaan, eikä hän myöskään kykene ottamaan minulta mitään vastaan. Se on äärettömän surullista. Tunnen itseni hylätyksi ja kelvottomaksi.

Asumme eri kaupungeissa mikä tekee kaikesta vielä hankalampaa. Minä kaipaisin omaisena kipeästi tukea. Rakkaan terapeutti toimii yksityisenä ammatinharjoittajana eikä hänen toimintatapoihinsa kuulu läheisten tapaaminen. Julkisen puolen psykiatrinen yksikkö jossa itse olen töissä, pitää normikäytöntönä tavata potilaiden omaisia, jos se vain potilaalle sopii.

Eilinen oli ilonpäivä sillä keskimmäiseni Kultakutri sai kohtuuhintaisen asunnon uudelta opiskelupaikkakunnaltaan Keksi-Suomesta. Jee jee jee! Muuttaa tavaransa jo huomenna, koska kaveri muuttaa toisinpäin ja hyödyntävät siten samaa muuttoautoa.
Nyt vain pitäisi löytää asunto nuorimmaiselle Typykälle.

Itsestäni en edelleenkään tiedä minne asetun. Täällä Kainuun lapsuuskodissa ei voi asua talvella eikä täällä ole töitä. Savossa  on virka ja Typykkä, mutta ainoa syy miksi sinne haluaisin palata on Typykkä, joka ehkä alkaa jo pärjätä ilman minuakin.Keski-Suomessa olisi Yhteisö, pari kaveria ja kenties töitäkin. Se lienee todennäköisin suunta.

uusi päivä

Hassua. Eilinen blogin kirjoittamisen aloittaminen jollain kumman lailla helpotti ja kevensi mieltä, aivan eri tavalla kuin päiväkirjan kirjoittaminen itselleen, mitä sitäkin olen ajoittain harrastanut koko ikäni. Vaikka tiedän, ettei kukaan välttämättä lue blogiani tai vaikka lukisikin, en välttämättä saa siitä tietää, jo pelkkä mahdollisuus siitä tuntuu jotenkin lohdulliselta. Alan teknologiavammaisenakin ymmärtää bloggaamisen suosiota.

Eilinen lukitun kirkonoven kohtaaminen sai minut taas putoamaan synkkään epäluuloon Jumalaa kohtaan. Näinkö Jumala vastaa, kun etsin hänen huoneestaan apua ja lohdutusta?! Maagista ajattelua jonka perusteet murenevat vähänkään lähemmin tarkasteltuna, mutta tunnetasolla niin totta. Koko ikäni olen etsinyt Jumalaa, mutta en ole kokenut mitän suuria kokemuksia jotka olisivat vakuuttaneet minut hänen olemassaolostaan satavarmasti.  Kirkossa koen pyhyyttä, levollisuutta ja rauhaa, mutta muutoin Jumala kyllä pysyy hiljaa vaikka kuinka koetan kysellä hänen tahtoaan.  Kuitenkin usko on minussa, en pääse siitä irti vaikka joskus olen halunnutkin. Neurotutkijat ovat löytäneet ihmisen aivoista alueita jotka uskonnollsilla ihmisillä aktivoituvat ja ei-uskonnollisilla eivät aktivoidu. Tai jotain sinnepäin, en muista tarkkaan, kysymyksenasettelu oli kuitenkin jotain senkaltaista kuin että ovatko toiset ihmiset jo aivorakenteeltaan uskonnollisia ja toiset eivät. Ettei kyse ole pelkästään kasvatuksen ja ympäristön vaikutuksesta. Välillä ajattelen että minulta puuttuu se rakenteellinen uskonnollinen osa, mutta toisaalta usko vain pysyy minussa kuin iilimato. Kai se enemmän todistaa nimenomaan siitä että usko kuuluu minuun rakenteellisena osana.

Kristinusko puhuu persoonallisesta Jumalasta johon ihmisellä voi olla henkilökohtainen suhde. Tätä en ole koskaan oikein ymmärtänyt; en ole häntä persoonana kohdannut. Tai en ole malttanut tutustua? Enemmänkin Jumala on minulle nykyaikaisesti voima, hyvyyden ja rakkauden universaali lähde.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin huomaan, miten minun primäärisuhteitteni rakkaudettomuus, etäisyys ja vihaisuus ovat vaikuttaneet siihen, millaisena näen Jumalan. Isänä, joka antaa lapselleen kiven kun hän pyytää leipää. Mykkäkoulua pitävänä äitinä, joka aikaansaa epämääräisen syyllisyyden; olen tehnyt jotain väärää mutta en tiedä mitä. Pitäisi yrittää enemmän, tämmöisenä  en riitä.

Eilen iltapäivällä naapuriin, joka myöskin on vain kesäkäytössä oleva vanha maatila, tuli asukkaita. Vaimo tuli käymään ja puhuttiin ihan oikeista asioista; elämän epäoikeudenmukaisuudesta, masennuksesta, työttömyydestä, sairaudesta, selviytymiskeinoista... Mieskin pistäytyi katsomassa autoni lukkoon jumittunutta takaluukkua, mutta ei osannut hänkään sitä avata. Tuli hyvä mieli. Naapuriapu toimii ja olemme toisillemme tärkeitä, vaikkemme toisiamme kovin hyvin tunnekaan.

Rakkaalta monta epätoivoista viestiä illalla ja yöllä, ei kestä omaa pahaa oloaan. Olemme erossa neljättä viikkoa, koska hän ei jaksa olla kenekään seurassa, ei edes minun ja eikä etenkään minun. Minäkään en enää jaksa olla sukupuolettomana hoitajana, kun haluaisin olla hänen naisensa ja rakastettunsa. Enkä ottaa vastaan reaktioita joiden oikea osoite olisi joku muu kuin minä. Ero ei ole ainakaan parantanut hänen vointiaan. Minusta hän tarvitsisi ehdottomasti sairaalahoitoa, mutta hän on tähän asti kieltäytynyt sairaalasta vaikka vointi olisi kuinka huono. Hän pelkää uusia ihmisiä, lääkityksiä, joille hän on äärimmäisen herkkä eikä sopivaa ole tähän mennessä löytynyt, pelkää sairaalaa koska hänen ystävänsä on tehnyt mielisairaalassa itsemurhan...
Koetin rohkaista häntä harkitsemaan  sairaalavaihtoehtoa vielä ja soittamaan terapeutilleen.
Huoh.

Tänään jäteasemareissu ja kampaaja. Nurkissa pyörii jos mitä kaatopaikalle joutavaa ja hiukset on kamalassa kunnossa kokokesäisen ja jokapäiväisen auringon, uimisen ja saunomisen jäljiltä. Sikäli olen etuoikeutettu onnenpekka että olen voinut viettää kesän joka saa hiukset kamalaan kuntoon!