tanssimisesta

Antoisa tanssiminen lauantaina Havahu:n keikalla (ainoana täti-ihmisenä nuorten porukassa. onneksi oli pimeää. piti nimittäin sammuttaa kaikki valot ja sähkölaitteet keikan ajaksi jotta agregaatista riitti virtaa soittajille) sai aikaan taaksepäin suuntautunutta tanssi-muisteloa. Tajusin että tanssihan on aina ollut minulle se juttu, enkä oikein koskaan ole saanut sitä puolta itsessäni toteuttaa.

Ensimmäinen muistoni tanssimisesta on kesäillalta, ajalta josta en muista minkä ikäinen olin. Ehkä jo koulussa. Siskoni oli tehnyt hienot violetin ja kullan väriset villasukat, joissa oli hauskat koristeelliset varret. Minulla oli ne jalassa vaikka ne olivatkin liian suuret, ja tanssin talon tikapuiden alla hienossa ilta-auringon valossa; pelkkä valo musiikkinani. Ihana Kauneus-Elämys. Havahduin siihen että epämiellyttävin enoistani seisoi katsomassa ja virnistelemässä. Hävetti, mutisin jotain ja pakenin paikalta.

Körttiläisellä kotikylälläni tanssia pidettin yleisesti suoraan sanottuna syntinä. Kotini ei ollut kovin körttiläinen mutta ahdasmielinen kyllä, joten ei siellä (ruusuillakaan) tanssittu. Ala-asteella vietimme oppilaitten tunteja diskoilemalla ja se oli ihanaa. Koko nuoruusiäkseni eksyin kuitenkin seurakuntanuorten porukkaan, jossa ei juurikaan tanssittu.Lasteni isä ei osannut tanssia sen enempää kuin minäkään eikä ollut kiinnostunut asiasta; monia meistä 60-luvulla syntyneitä paritanssit ei tosiaankaan olis voinu vähempää kiinnostaa. Rakas on samanlainen, eikä siinä välissä olleista enemmän tai vähemmän pitkä- tai lyhytikäisistä seurustelukumppaneistakaan kukaan sattunut olemaan tanssi-ihmisiä.

Joskus avioeron jälkeen menin tanssikurssillekin. Eihän siitä mitään tullut. Minulle sattui pariksi pökkelö jäykistelijä, ja kun itse olin yhtä pökkelö, lopputuloksen voi arvata. Kerran pökkelö oli poissa ja sain tanssia kurssin opettajan kanssa. Voi autuutta. Ei haitannut yhtään vaikka olin aivan yhtä taitamaton ja epävarma kuin pökkelönkin kanssa; opettaja vei ja minä tanssin.

Tanssikurssin jälkeen yritin jonkin aikaa käydä tansseista. Ei siitäkään mitään tullut. Jokainen mies vei eri tavalla ja askeleet saattoivat olla hyvinkin kaukana siitä mitä minä olin kurssilla onnistunut muistiini taltioimaan. Minun olisi kahdessa sekunnissa pitänyt ymmärtää, miten juuri tämä nimenomainen viejä vie, ja mukautua salamana siihen. Ei. Kaikki olisi varmaan sujunut paremmin jos olisin ollut vähän  vähemmän itsekriitinen ja häpeälle altis, mutta kun en ollut.Vielä se hirveä hakukulttuurikin ja seinäruusuksi jäämisen uhka! Olisin tarvinnut tutun ja turvallisen miehen jonka kanssa opetella, mutta sellaista ei ollut. Jo täysin vieraan miehen sylissä oleminen tuntui liian vaativalta, saati että siinä olisi voinut hallita sekä keskustelua että askeleitaan. Huoh. Miten ihmiset selviää moisesta.

Tanssiminen on siis jäänyt lempibändien keikoilla joraamiseen tai siihen että joku riittävän tuttu mies on onnistunut houkuttelemaan valssille. Kunpa vielä joskus saisin enemmän!