Maratoni huipentui hillittömään yhteiseen rummutukseen joka viimeisen kymmenen minuutin ajan alkoi olla hektisyydessään jo suorastaan tuskallista. Itse olin tosin viimeisen tunnin ajan kiinni kamerassa ja rytmiappelsiinissa enkä rummussa. Ihan huippu viikonloppu!
Onneksi Yhteisössäkin on djemberummut ja siellä rummutetaan yhdessä.
Huipun viikonlopun jälkeen pitää taas sopeutua yksinoloon. Huoh.
Tänäänkin sataa joten ulkotöihin ei ole asiaa. Harmillista. Kaipaisin jo fyysistä työtä.
Suurin osa ihmisistä on jo palaillut töihin kesälomansa jälkeen. Ei käy kateeksi. En kaipaa ainakaan entiseen, eikäkö nykyiseen, työpaikkaani. Silti fiilis täällä maalla on ihan eri nyt kun sataa päivästä toiseen, on viileää eikä naapurissakaan näy ketään. Pakko alkaa ajatella muurahaisen lailla tulevaisuutta eikä vain soitella heinäsirkkana aurinkoisella pellonpientareella.
Olen lopen uupunut. Mistähän tuokin sanonta on peräisin?! Loppuun-sanasta varmaan. Loppuun asti uupunut - no ainakin hyvin syvälle asti uupunut. Minua surettaa tämä yksin selviytymisen pakko. Se pakko on tässä ajassa, se pakko on käynyt minulle ilmeiseksi elämäni varrella ja ehkä se pakko on iskostunut minuun jo hyvin varhaisessa vaiheessa niin että siitä on tullut minulle perususkomus. En tiedä. En jaksaisi enkä haluaisi aina selviytyä yksin. Ylipäätään olen väsynyt elämään selviytymisenä. Haluaisin jaksaa ja elää. Haluaisin jaksaa elää. Nyt jaksan olla olemassa mutta eläväni tunnen vain ajoittain. Kuten djembeä soittaessani yhdessä muiden kanssa.
Ei mitään viestiä Rakkaalta sitten lauantai-illan. Olen huolissani ja pahoillani. Tänään hänellä on kuitenkin terapia ja sinne hän menee vaikka olisi mikä.
En tiedä onko seurustelusuhteeseen palaamisemme mitenkään realistinen ajatus. Jos palaisimme yhteen, meidän pitäisi alottaa kaikki alusta jo kolmannen kerran. En tiedä riittääkö siihen kenenkään voimavarat. Vaikka ymmärrän hänen syynsä, koen silti tulleeni jätetyksi ja hylätyksi. En tiedä jaksanko lopulta antaa sen anteeksi jo toisen kerran.
Missään tapauksessa en jaksa samaa mitä yhdessäolomme on ollut kuluneena keväänä ja kesänä. Iltaisin kaipaan hänen syliinsä, joskin sylissäolokin kävi viimeaikoina harvinaiseksi, mutta aamuisin olen pelkästään huojentunut siitä ettei hän ole vieressäni. Aamut hänen kanssaan olivat kylmääviä,koska hän oli kuin kuollut. Heräsin joka aamu kuolleen ihmisen vierestä. Tätä on varmasti vaikea ymmärtää ellei ole elänyt dissosiaatiohäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa. Rakas näki pahoja painajaisia, jotka olivat hänelle niin todellisia ettei hän aamuisin välttämättä tiennyt missä ja kenen kanssa hän on. Öisin ja aamuisin häntä ei voinut koskea, koska kosketus sekottui hänen painajaisiinsa, siihen toiseen maailmaan missä hän eli. Meni tunteja ja tunteja ennenkuin hän alkoi heräillä ja olla vähitellen tässä todellisuudessa. Sitä oli sydäntäsärkevää katsella vierestä. Ja erittäin raskasta. Olin välillä myös erittäin turhautunut ja vihainen.
---
Nyt olen jo tottunut siihen etten osta ja laita ruokaa 4-5 hengelle kuten viimeiset 20 vuotta. En ole vielä tottunut siihen että ostan ja laitan ruokaa vain yhdelle hengelle, enkä kahdelle, kuten viime talvena suurimman osan aikaa kun Rakas oli luonani. Ruokaa pilaantuu harmittavasti, kun kukaan ei syö sitä mitä minä en jaksa. Pärjäisin näköjään tosi vähällä ruualla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti