Luopumista, ristiriitaa

Eilen perjantaikeskustelussa teemaksi muotoutui luopuminen. Pääsi itku, kun sanoin että on niin ikävä Rakasta, enkä tiedä pitääkö mun luopua vai onko meillä vielä yhteistä elämää. Tämä on repivä ristiriita. Minun on täällä kaikin muin  tavoin hyvä olla, mutta paha mieli siitä että Rakas on niin kaukana ja elämämme vain yhä enemmän eriytyvät toisistaan.

Luopuminen on irtipäästämistä ja hyväksymistä.
Luopumisesta ja irtipäästämisestä aukeaa uusia näköaloja tulevaisuuteen.

Tänään en ole jaksanut elää näitä todeksi.

Rakas väsyttää itseään jo kolmatta iltaa alkoholipitoisessa seurassa. Ei se mitään yletöntä läträystä harrasta ja seurakin on hyvää, mutta tiedän, että tämän takia hänen ensiviikkoinen tulonsa luokseni jää toteutumatta, koska seurassa olo vaatii väistämättä palautumispäiviä. Ei karapulan, vaan henkisen väsymisen takia.

Olen katkera siitä että jäin silloinkin, kun asuimme puolta lähempänä toisiamme, hänen perheensä ja kavereidensa muodostaman piirin ulkopuolelle. En edes ehtinyt kunnolla tutustua hänen äitiinsä, joka on näiden vuosien aikana dementoitunut. Olen nyt ymmärtänyt Rakkaan käyttäytymisen syyt, mutta silti olen katkera ulkopuolelle jättämisestä.
Siitä, että hän on koko ajan toisella kädellä työntänyt minua pois ja toisella vetänyt luokseen.
Enkä halua antaa katkeruuden saastuttaa ja kivettää minua.
Ei ole mitään mistä häntä voisi syyttää.
Tiedän miten pahasti häneenkin sattuu, jos suhteemme todella loppuu.

En tiedä mitä tehdä.
Tiedän etten voi tehdä mitään.
Asioiden pitää vain antaa olla.
Se kai se vaikeinta onkin.

Monenlaista sisäilmaa

Eilen aamulla kapusimme Karin kanssa vielä vintille ja laitoimme vesitippujen alle astiat. Kaivoin sahajauho-, sammal-, hiekka- ja selluvillaeristekerroksia pohjaan asti, mistä löytyi lahonnutta lautaa joka hajosi käsiin. Huhhhuh. Kostunut aule ei onneksi ole suuri.  Viola lupasi ottaa yhteyttä kunnan insinööriin joka on aiemminkin tutkinut Yhteisön rakennuksia. Kellarikerroshan on niin homeessa että mun on vaikeaa edes käydä siellä laittamassa pyykkiä koneeseen. Tässä tarvittaisi isot rempat.

Kävin tulevalla työpaikalla. Ilmeni, että sieltäkin on oltu evakossa sisäilmaongelmien, tarkemmin sanottuna läheisen tuttavani kaksiheksaetyylin takia. Kaksiheksaetyyliä syntyy kun märälle betonilaatalle liimataan muovimatto ja tuota ainetta löytyi myös entisen työpaikkani sisäilmasta. Tulevalla työpaikallani remppa kuulosti tehdyn asiantuntemuksella ja sen lisäksi osastonhoitaja oli puhunut rahakirstun vartijat ympäri ja saanut ilmanpuhdistimet kaikkiin huoneisiin! Vautsi. Puolentoista tunnin oleskelun aikana en huomannut tuttuja oireita, joten homma ilmeisesti toimii.

Illalla yhteisössä tunnepalaveri, jossa tällä kertaa vain kolme osanottajaa mutta sitäkin tärkeämpiä asioita yhdessä elämisestämme. Tunnepalaveri on Yhteisön elämään kuuluva viikottainen kokoontuminen, jossa on mahdollista puha siitä, miltä tuntuu. Yhteisön henkinen kirjopesu. Pidän tätä käytäntöä yhteisön toimimisen kannalta perustavanlaatuisen tärkeänä. Yhteisössähän on vain kolme sääntöä: älä kännää, älä käännytä, älä kähinöi. Kähinöinnin sijalla on yhteiset kokoukset, mm. tämä tunnepalaveri. Kaikkihan ei osallistu siihen koskaan, mutta ainakin tunteista puhmiseen on olemassa rakenteellinen tilaisuus.

Alan taas uudelta kannalta ymmärtää miten tuhoisaa mun entisen työpaikan toimintakulttuuri on. Huomaan sen nyt, kun minua on sekä täällä Yhteisössä että tulevalla työpaikalla kohdeltu kuin ihmistä, kuunneltu ja otettu huomioon ja vakavasti, niin näissä sisäilma-asioissa kuin muutenkin. Entisellä työpaikalla sisäilmaongelmat pyrittiin hyssyttelemään kuoliaaksi ja laittamaan oireilijan hysteeriseksi reaktioksi. Esimiehen tapa hyökätä ja syyllistää työntekijöitä mitä pienimmistä asioista ja tokaisut kuten "sinä olet väärässä työpaikassa" yms eivät todellakaan saaneet tuntemaan yhteenkuuluvuutta työyhteisön kanssa ja että olisin jotenkin tarpeellinen ja tärkeä osa yhteisöä.

Ei ikinä enää takaisin!!

Yhteisöön asettumassa

 Nyt se on pakko myöntää mitä keuhkoni  aiemmin jo uumoilivat - kyllä täällä kivitalossa on jonkinasteinen sisäilmaongelma. Kellarikerroksessa suuri, kolmannessa kerroksessa kohtalainen. Kun otin asian puheeksi, Sami muistikin että joku vuosi sitten mun viihtyisään ja  ihanalla järvinäköallalla varustettuun huoneeseen oli tullut vesi katosta läpi. Peltikattoon oli jäänyt vanhojen tikkaiden jäljiltä ruuvinreikiä, joita ei ollut tukittu, ja sieltä vesi pääsi sahajauhotäytteisiin ja välikaton läpi. Sami epäili onko asiaa tuolloin kunnolla korjattu. Eipä muuta kun vintille tutkimaan asiaintilaa, ja olihan siellä kaksi reikää joista vesi tippasi ihan selvästi. Siinä varmaan yksi syy huoneeni huonoon ilmanlaatuun, vaikka muutakin vikaa tässä talossa on. Yhteisöllä on aivan liian vähän työvoimaa ja rahaa pitää nämä kaikki rakennukset kunnossa. Ja usein käy niin että joku alottaaa työn mutta kukaan ei sitä lopeta. Saa nähdä miten mä keuhkoineni täällä pärjään.

Olinkin testausmielessä käynyt nukkumassa edellisen yön kolmoskerroksen toisessa päässä missä ilma tuntui raikkaammalta. Muutin sitten kamani tänään sinne elikkä tänne missä nyt kirjoitan.Tai siis olen muuttamassa, tavaroita joita en koskaan ehtinyt purkamaankaan. Ei tää muuttaminen tosiaan ikinä lopu!  Vaikka tämäkin huone on kyllä erittäin viihtyisä ja näköala syksyiseen metsään ei ole huono sekään.

Muutoin olen taas tuntenut olevani oikeassa paikassa ja ihanien hauskojen erikoisten tavallisten viisaiden suulaiden  hiljaisten monenlaisten ihmisten seura elähdyttää ja ilahduttaa. Kuin myös yksinolo omassa huoneessa syksyistä metsää katsellen ja kasvimaalla maan valmistelu härkäpapujen jäljiltä valkosipulin kylvöä varten sadekuurojen lomassa. On tää vaan aika uskomaton paikka.

Huomenna menen tutustumaan uuteen työpaikkaani paremmin. Onneksi alotan työt vasta joulukuun alussa.

Poika soitti. Oli allapäin. Sivari loppuu kohta, töitä sivaripaikasta on tarjottu muutamaksi kuukaudeksi mutta entä sitten. Helsinkiinkään ei huvittais jäädä mutta minne jos ei sinne. Poika täytti eilen 23 ja sitä alkaa väsyttää vuosikausien jahkaaminen ja oman paikkansa etsiminen kun opiskelemaankaan ei ole päässyt sinne minne haluaisi. En tiedä osasinko ollenkaan auttaa. Onneksi Poika kuitenkin soitti ja kertoi ajatuksistaan ja tunteistaan. Nykyään, itseasiassa jo pitkän aikaa, olemme sentään osanneet puhua toisillemme. On ollut vuosia jolloin olemme lähinnä vain riidelleet.

Voi kun se jaksaisi. Voi kun elämä kantaisi.

Tältä paikalta nyt

Minulla ei ole ollut mitään mallia lapsuusperheestäni siitä, miten eletään perheenä sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Vanhempani eivät koskaan varsinaisesti kutsuneet meitä käymään, ja todella harvoin olimme koolla kaikki. En taida muistaa yhtään kertaa että olisimme yhtä aikaa olleet koolla kaikki sisarukset ja heidän perheensä (ennen hautajaisia). Syynä oli ilmeisen tahtotilan puutteen lisäksi myös tilanpuute; lapsuuskotini on pieni pirtin, kamarin ja vinttihuoneen mökki. Naapureissa, joissa oli vastaava tilanne, rakennettiin kesähuoneita ulkorakennuksiin ja lämpimiä huoneita ulkovinteille tai ostettiin valmis aittamökki pihaan jotta lapset ja lapsenlapset mahtui olemaan. Ei meillä. Rahanpuute ei ollut esteenä.

Näin ollen mielessäni aika jälkeen omien lasten itsenäistymisen on ollut mielessäni musta aukko. Sitten ei ole enää mitään. Nyt olen siinä aukossa ja ilokseni huomaan miten siteet lasteni ja itseni välillä tiivistyvät ja pintaan nousee se hyvä mitä meillä on. Nyt liikutun taas niinkuin monena hetkenä tämän hektisen syksyn aikana. Olemme kuitenkin tavanneet nyt viikottain jollain kokoonpanolla (koska olen suhannut selkäni kustannuksella huonosti muotoillulla autonpenkillä ympäri Suomea!) ja kaikki ovat olleet tapaamisista vilpittömän tyytyväisiä ja halunneet että edelleenkin tapaamme usein. Jopa ihan sanallisia rakkaudentunnustuksia meiltä hempeitä puheita osaamattomilta on alkanut tipahdella.

Jospa tämä tästä.

Rakas voi paremin kuin puoleen vuoteen. Vietimme hyviä päiviä sekä kaupungissa että mökillä. Kävimme kirkossakin yhdessä ensi kertaa sitten pääsiäisyön. Kirkossa minulle usein totuus itsestä ja omista perimmäisistä tunteista paljastuu, niin nytkin. Tajusin, että jos kesällä olisi ollut tällaista aikaa kuin nyt, en olisi tehnyt sitoumuksia Keski-Suomeen. Olisin halunnut olla lähellä Rakasta ja lähellä kirkkoa. Nyt joudun kauas molemmista. Meidän kirkkokunnassa kun ei kirkkoja ole tiheässä muualla kuin Itä-Suomessa ja pääkaupunkiseudulla.

Tulin siis vigiliasta kiukusta kihisten, enkä rauhoittuneena niinkuin yleensä. Onneksi Rakas pystyi ottamaan vastaan ,antamaan tilaa, kuuntelemaan ja lohduttamaan. Se oli sanoinkuvaamattoman tärkeää ja hoitavaa, eikä tämmöinen ole lainkaan ollut mahdollista ainakaan puoleen vuoteen. Olen vain joutunut venymään ja vanumaan ja sopeutumaan hänen pahoinvointiinsa. Ei ihme että suhde on ollut hiuskarvan varassa.

Näin tää vain nyt sitten on. Rakastamme toisiamme mutta näyttää siltä että elämä vierittää meitä pois toistemme luota. Olen ymmälläni ja neuvoton. On vain suostuttava elämään tätä elämää tämmöisenään.
Ehkä se on niin kuin Isosisko sanoi: joskus  ei saa sitä mitä haluaa vaan sitä mitä tarvitsee.

Syyttäjän vierestä

Melkein joka ainoa aamu kuluneen kesän aikana olen herännyt joko muutoin huolten painamana tai sitten syyttäjän vierestä. Syyttäjä syyttää milloin mistäkin, kuten esim. lasten kasvattamisesta piloille, liian vähästä työnteosta kesänajan kodissa, elämän hukkaamisesta, siitä etten tunne sieniä ja poimi niitä vaikka metsät on niitä pullollaan, epäsosiaalisuudesta sukulaisia kohtaan, yleisestä jaksamattomuudesta, siitä että olen tämmöinen enkä semmoinen.

Mua ei yhtään huvittais enää herätä syyttäjän vierestä eikä ylipäätään kuunnella koko tyyppiä.
Miten sen saa häädettyä?
Vai onko sillä oikeesti jotain tähdellistä sanottavaa, jota minun pitäisi kuunnella?

Asumisesta

Nyt kun kaikki perheenjäsenet on saatu suotuisasti omien kattojensa alle ja omakin paikka alkaa vähitellen jäsentyä, tekee mieli hieman luodata lähimenneisyyttä, tarkemmin sanottuna syksystä 2008 tähän hetkeen, jona aikana olen laskutavasta riippuen jollain lailla ollut osallisena 8-10ssä perheeni sisällä tapahtuneessa muutossa.

Viime syksynä, jolloin kaksi lapsistani oli muuttanut takaisin kotiin ja 67 neliön kerrostaloasuntoon olisi pitänyt mahtua vakituisesti neljä ja väliaikaisesti seurustelukumppaneiden lukumäärästä riippuen 5-7 aikuista ihmistä, totesimme yksimielisesti että paras ratkaisu olisi jos voisimme kaikki yhdessä vuokrata omakotitalon tai ison kerrostalo-/rivitaloasunnon. Ratkaisu hyytyi alkumetreilleen, koska totesimme että opiskelevat Typykkä ja Kultakutri eivät mamansa kanssa asuessaan olisi saaneet asumistukea, työttömänä ollut Poika ei myöskään, työmarkkinatuella oleva Rakas (jonka oikea toimeentulon lähde olisi työkyvyttömyyseläke, mutta se on oma tarinansa) olisi kanssani saman katon alle muuttaessaan menettänyt koko toimeentulonsa, eli minun ainoana työssäkäyvänä olisi pitänyt käyttää noin 75% tuloistani asumiskustannuksiin. Jos taas jokainen asuu yksin pikku kopissaan, yhteiskunta tukee asumista täysimääräisesti. Niinpä mama muutti omaan koppiinsa, Rakas pysyi omassaan, Typykkä ja Kultakurti jäivät kahdestaan 67 neliöön saaden täyden opintorahan ja asumistuen ja Poika pääsi onneksi sivariksi Helsinkiin ja valtio maksaa asumisen. 

Meillä kauhistellaan etelä-eurooppalaisia suurperheitä jossa vanhemmat ja lapset asuvat aikuisinakin yhdessä ja pidetään itsestäänselvänä että lapset muuttaa suurinpiirtein heti peruskoulusta päästyään itsenäiseen elämään. Jos lapsi asuu kotona vielä 18-vuotiaana, sillä on varmasti  psyykkisiä ongelmia ja itsenäistymiskehitys vakavasti vaarantunut. Oma yksinäinen pikku koppi on meillä onnellisuuden ja terveen kehityksen symboli.

Koivistosta

Jotenkin äklö olo jäi eilisestä Koivisto-uutisoinnista. En ole aktiivisesti seurannut asiaa joten voin tietysti olla ihan totaalisen väärissä tulkinnoissa. Mutta jos kyseessä oli seksuaalinen häirintä, vieläpä luottamuksellisessa sielunhoitosuhteessa, on aika halpahintaista että häiritsijä kuittaa asian anteeksipyynnöllä srk:n edessä. Pahoitteliko uhrille/uhreille (sitäkään en tiedä oliko kyseessä yksi vai useampi tapaus) ja perheelleen aiheuttamaansa kärsimystä vai pyysikö anteeksi vain seurakunnalta yleisesti? Auttaako tässä uhria kukaan vaan paapotaanko vaan tekijää? No, mitä kulisseissa tapahtuu, en tiedä. Toivottavasti tapahtuu.

Tai ehkä kysesssä olikin jommankumman osapuolen (aito) rakastuminen? Siinä tapauksessa K toimi raukkamaisesti ja likasi roomalaiskirjeen sitaateillaan inhimillisen intiimin suhteen. Ainakin kielsi itsensä; lienee hän ainakin biseksuaali koska lähtee miestenväliseen seksiin. En ole ollut tietoinen Nokia-Mission homokielteisyydestä mutta ilmeisesti liike on niillä linjoilla.

Viime viikolla autolla ajessa satuin radio-Deille jossa keskusteltiin kyseisestä asiasta ja sen uutisoinnista. Keskustelu oli asiallista ja siinä oli monta hyvää pointtia, mutta yksi näkökulma jäi puuttumaan. Seksuaalinen hurmos ja uskonnollinen hurmoshan ovat hyvin lähellä toisiaan (mistä on taidehistoria todisteita pullollaan) ja seksillä on myös hengellinen ulottuvuutensa. Jos ihminen on seksuaalisesti estynyt ja haavoitettu eikä kykene toteuttamaan omaa seksuaalisuuttaan ns. normaalilla tavalla ja sitten tarjolla onkin lähes samankaltainen hurmoskokemus, mutta positiivisella hengellisellä etumerkillä varustetuna toisten läheiseksi koettujen ihmisten kanssa, rajat voivat helposti hämärtyä. Laajemmasta srk-yhteydestä eristäytyneet pienet karismaattisen johtajan ympärille rakentuneet hurmoksellisia tunteita lietsovat liikkeet sortunevat lähes aina jossain kehityksenä vaiheessa tähän. Oma lukunsa sinänsä on johtajan palvonta johon srk syyllistyy ja siltä osin on myös osaltaan vastuussa väärinkäytöksistä, tekijän omaa vastuuta mitenkään vähättelemättä.

kotona

Illankähmään meni ennekuin selvisi mistä kiikastaa. Aloin joistain Isonsiskon (isolla kirjaimella!) kommenteista oivaltaa, että se on kokenut minun taholta samaa kuin minä sen taholta: pomottamista ja ylikävelemistä. Vaikken voinut ymmärtää miksi, sanoin olevani pahoillani siitä että hän on joutunut kokemaan niin, ja siitä vyyhti purkautui rakentavaan keskusteluun ja toivon mukaan molemminpuoliseen parempaan ymmärrykseen. Kumpikaan emme halua mennä siihen perinteiseen perintöriitelyyn jonka seurauksena turjotetaan vihassa vuosikymmeniä ja sitten hautajaisissa kadutaan ja itketään.

Huuh. Jospa huomenna jaksais vaikka mennä puolukkaan näiltä ihmissuhdesetvinnöiltä.

Ulkona on upea utuinen kuutamo.

kodittomana

Lapsuuskotona.

Sadonkorjuuta. Porkkanat on 30 cm pitkiä (ainakin jotkut).

Välienselvittelyä toisen isonsiskon kanssa siitä miten perikunnan paikassa ollaan.
Hän on tarkka ja huolellinen kotitalous- ja pihaihminen. MInä olen kaikkea muuta.
Hänen mielestään asioiden pitää olla "niinkuin silloin kun äiti oli". Minun mielestäni mitä enemmän muutoksia siihen aikaan, sen parempi.
Olen aina ihmetellyt riitaisia sisaruksia perinnönjaossa. Nyt en enää ihmettele.
Mietin ensimmäistä kertaa, pitäisikö minun irtautua tästä perikunnasta. Keski-Suomesta tulikin nyt pysyvämpi projekti kuin  alunperin luulinkaan. Minut nimittäin valittiin siihen virkaan. Tulen siis olemaan täällä Kainuussa vähemmän. Ja kun nyt tuntuu siltä että olen täällä aivan väärin päin ja vaikka kuinka yritän ottaa toiset huomioon, noottia tulee.
Huokaus.
En tiedä miten jaksan olla täällä sisarusteni kanssa ensi viikkoon asti. Kaikki suojapaikat on täynnä ihmisiä, ei paikkaa mihin vetäytyä rauhottumaan.

Taustalla erityiseen herkistelyyn tämän asian suhteen on koko elämä. Olen aina asunut vuokralla tai toisten nurkissa (miniänä ollessani). Aina on ollut se uhka että joku tulee ja irtisanoo, tai tulee sanomaan että ei noin voi elää ja näin pitäisi elää. Vaikka kuinka olen koettanut elää sääntöjen ja asetusten mukaan. Koskaan minulla ei ole ollut oikeasti omaa kotia. Siksi haave omasta mummonmökistä yhdessä Rakkaan kanssa oli niin tärkeä. Nyt kun viimeinen yhteinen koti lasten kanssa on purettu, tämä kokemus siitä että lapsuuskodissakaan en ole osannut elää oikein, on erityisen raskas kokemus.

Yhtä mieltä isonsiskon kanssa kuitenkin olimme siitä, ettei päätöstä irtautumisesta pidä tehdä pahoilla mielin eikä äkkiseltään.

Toisessa ihmisessä näen aina itseni.
Koetan muistaa tämän. Ja sen, että joskus varmasti itsekin olen toista kohtaan yhtä ymmärtämätön ja joustamaton.

työhaastattelussa

Olin aivan pökertynyt työhaastattelusta tultuani. Luvattiin yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Terapiakoulutusta tarjolla, jota en nykyisessä työssäni saisi vaikka verta itkisin. Pieni tiivis työyhteisö, ei siis yksinäistä irrallista pakertamista kuten nykyisessä. Työhuone järvinäköaloin. Nykyinen palkka tottakai ja palkkatoivomuksen saa esittää. Ylilääkäri ja osastonhoitaja vaikuttivat ihan ihmisiltä. Eikä sekään haittaa että tulisin vasta vuodenvaihteessa vuorotteluvapaan loputtua.
Pikkupaikkakunnalle vain kaksi hakijaa joten 50% mahdollisuus tulla valituksi.
Jos mut valitaan, se on kyllä tarjous josta ei voi kieltäytyä.
Olisi toisaalta helpotus, jos ei valittaisi.
Pelottaa onko musta siihen?! Se on vaativa työ. Ja jos työnantaja kustantaa suuren osan terapiakoulutuksesta, se vaatii myös sitoutumista työpaikkaan. Jos uuvahdankin taas enkä täytä odotuksia.

Asettuminen Keski-Suomeen tarkoittaisi sitä että tapaamiset Rakkaan kanssa olisivat pysyvästi harvinaisia. Hänellä ei ole varaa matkustaa toiselle puolelle Suomea enkä minä jaksa matkustaa viikonloppuna jos teen täyttä työviikkoa. Surettaa. Mun toive oli asettua Pohjois-Karjalaan, mutta elämä näyttääkin veivaavan mut Keski-Suomeen.

Vaikka eihän tuota vielä tiijjä.

täällä tänä aamuna

liikutuin aamupalalla. liikutuin pienistä luontevista huomionosoituksista, hyvän huomenen toivotuksista, hyväksyvistä katseista, pienistä hipaisuista, hymyistä, jotka kaikki kertoivat että olet minulle olemassa, olet ok, on ok että olet täällä. tämä suvaitsevainen lämmin ilmapiiri teki minuun vaikutuksen jo keväällä kun ensi kertaa tulin tänne. tunne siitä että täällä SAA OLLA, yrittämättä olla jotain muuta tai enemmän tai vähemmän kuin mitä on.

siivosin siivouskomeron, johon ei enää mahtunut sisään eikä sieltä saanut enää mitään ulos. irtonaista lasiruutua lattialta nostaessani se hajosi ja sain melko syvän haavan peukalooni. siitäkö tuli tämä väsymys vai portaiden juoksemisesta ees taas siivouskomeron ja roskiksen, siivouskomeron ja erinäisten varastojen välillä, joihin uudelleensijoitin sitä kaikkea jonka joku muu oli uudelleensijoittanut siivouskomeroon.

työhaastattelu on iltapäivällä ja jännittää. miten saisi pidettyä itsessään tämän paikan ilmapiirin jossa SAA OLLA, eikä yrittäisi olla jotain muuta, enempää tai vähempää kuin mitä on.

Ikkunasta näkyy kauneus

...varsinkin kun se on pesty. Nyt on!

Ei voi muuta sanoa kuin että täällä on hyvä olla. En haluaisi lähteä pois. Huomenna on taas kuitenkin hypättävä kieseihin. Työhaastattelu paikallisessa terveyskeskuksessa, sitten Kultakutrin luo, perjantaina Savon kautta Kainuuseen. Sisarukset kokoontuvat lapsuuskotiin ja maanantaina perinnönjako. Tiistaina puolukanpoimintaa ja keskiiviikona Rakkaan luo. Rakas on varannut meille mökin torstaista sunnuntaihin läheltä Valamoa. Pääsemme palveluksiinkin jos jaksamme.

Rakkaan kanssa tärkeää meilinvaihtoa. Tilanne on mahdoton, mutta ei toivoton :-) Kaipa kaiken piti mennäkin juuri näin. Kaikesta huolimatta välillämme on syvä kiintymys ja välittäminen. Ja minulla (hetken?) seesteinen mieli.

Seinältä tipahtanut

Olo on kuin seinään juosseella joka sieltä tipahdettuaan alkaa vähitellen toeta.

Aamupäivällä oli ihana lämmin tuulinen syyspäivä, puoleltapäivin taivas veti peiton päällensä ja alkoi sataa. Nyt illalla taas selkeää ja kaunista. Olenhan minä kauniita maisemia nähnyt mutta tuo peltoaukea joka avautuu kun Yhteisön pihalta jatkaa hiekkatietä eteenpäin, on ihan erityinen. Moniväristä aaltoilevaa peltoa, avara taivas vaihtuvine väreineen, kaiken yllä kasvava kuu ja ne haikeat joutsenet, tällä kertaa kolme. Syksyn tuoksut. Missään oo tämmöstä.

Olen saanut huoneen aika hyvin kuntoon ja siitä tuli ja tulee oikein viihtyisä. Yhteisön töihin en ole tänään osallistunut. Illan olen lueskellut blogeja ja meilejä  ja kuunnellut Von Hertzen Brothersia, joka on sykähdyttävin musiikkirakkaus vuosikymmeniin. Joitain biisejä en vieläkään pysty itkemättä kuuntelemaan vaikka olen osannut ne ulkoa jo vuosia.

Outo olo. Onhan mulla ikävä. Mutta mitä ja ketä?

Yhteisössä

Eilen se loppui, muuttaminen. Viimeiset tavarat kaatopaikalle, viimeiset tavarat talteen ja viimeisen kerran ovi lukkoon.

Kaupungilla tunsin olevani jo kuin vieraassa paikassa. Typykkä bongasi minut torilla matkalla kouluun ja juoksi perässäni huutaen "äiti!" Aina ennen olen automaattisesti reagoinut kun joku missä tahansa millä äänellä tahansa huutaa "äiti", mutta nyt oli jotenkin semmoinen asenne että ei koske minua enää, enkä tajunnut että se todellakin oli oma lapsi, ennenkuin Typykkä sai minut kiinni. Huh-huh. Ihan noin totaalisesti ei nyt sentään tarttis irtautua rooleistaan.

Käytiin Typykän kanssa torikahveilla kauniissa syyssäässä ja juteltiin niitä näitä. Oli ihanaa. Minulla on niin ihanat, viisaat, viehättävät, älykkäät, kauniit ja lahjakkaat lapset että sydän pakahtuu.

Sitten ajoin Yhteisöön. Meneillään on kansainvälinen työleiri ja talo täynnä väkeä. Tuntui siitä huolimatta kotoisalta vaikka en tuntenut puoliakaan ruokapöydässä istuneista. Tuttu djemberummun töminä kuului väentuvasta lämpimään iltaan. Etsin sänkyä ym. tarpeellista huoneeseeni ja matkalla tapasin tuttuja joiden kanssa piti jäädä juttelemaan. Siivoamista, tavaroiden kantamista huoneeseen, sisustamisen suunnittelua. Hämärissa kävelin rantasaunalle ja hiillosta oli kiukaan alla vielä sen verran että sain tulet syttymään helposti. Kynttilöitäkin löytyi. Saunoin kaikessa rauhassa ja kävin uimassa. Yksinäinen joutsen lensi yli haikeasti.
Kaikki minussa vastaa myönteisesti tälle paikalle ja alan rauhottua. Vaikka pinnan alla edelleen monet ristiriitaiset yllykkeet ja mielenliikkeet repii minua eri suuntiin ja aiheuttaa levottomuutta ja ahdistusta.

Ainoa asia joka täällä epäilyttää on tuttu kiusa, sisäilma. Asun kivitalon ylimmässä, kolmannessa kerroksessa. Kivitalon kellarikerros on aivan kauhea sisäilmaltaan, siellä en pysty kuin käymään. Ekassa kerroksessakin joissain kohdin haisee ihan selvä home. Kolmannessa on paras ilmanlaatu, mutta ei kovin hyvä täälläkään. En tiedä miten mun käy. En millään haluaisi että täällä oleminen kaatuu siihen että terveys ei kestä.
Toinen seikka mikä ehkä aiheuttaa ilmanlaadun huononemista mun huoneessa on vanhat kauniit sohva ja nojatuoli. Pitää ainakin imuroida ne tänään huolella ja tunnustella auttaako se asiaa.

Illalla kuulin että Yhteistalon, uusimman rakennuksen joka on rakennettu varmaan 70-80-luvulla, koneellinen ilmanvaihto on kustannussyistä pysäytetty kokonaan. Herranen aika. Jos talo on rakennettu toimimaan koneellisella ilmanvaihdolla, se ei toimi jos ilmanvaihto pysäytetään. Eihän siellä silloin vaihdu mikään, vai riittääkö se että tuuletetaan ikkuna avaamalla? Rakenteissa on muovit ja vesihöyry tiivistyy sinne vedeksi ja aiheuttaa ties mitä. En tiedä onko tämä hätävarjelun liiottelua ja pirujen maalaamista seinille, mutta varovaiseksi tässä on altistuksen myötä tullut. Tuon perusteella en kyllä Yhteistaloonkaan menisi asumaan.

Rakas on saanut punaisesta langasta kiinni ja oivaltelee isoja asioita niin itsestään kuin meidän suhteestammekin. On kauhean ikävissään ja varaamassa ensi viikoksi meille Metsähallituksen mökkiä kolmeksi yöksi. Osti myös joulukuuksi meille liput Sielun veljien klubikeikalle. Pääsen minäkin näkemään kulttibändin. Minähän aloin kuuntelemaan Ismo Alankoa tarkemmin vasta Säätiön aikoihin enkä Sielun Veljien aikaan vielä ollut päässyt ollenkaan keikoilla käymisen makuun lähinnä lehmänlypsyn ja kainuulaisten  pitkien etäisyyksien ja autottomuuden ja rahattomuuden ja minkä ties takia. Rakkaalle taas Siekkarit on merkinnyt ja merkitsee todella paljon ja hän haluaa ehdottomasti jakaa jälleennäkemisen kanssani. Mikä liikuttaa minua.

Minä en ole ikävissäni. Olen näiden runsaan kahden vuoden aikana niin paljon turhaan  ikävöinyt ja halunnut häntä ja liian usein tullut torjutuksi ja pettynyt, että tunteet ovat vähitellen kuihtuneet. En tiedä vieläkö ne elolle selviää. En tiedä tulevatko Rakkaan oivallukset ja hidas toipuminen minun kannaltani liian myöhään.Toivon että ei, mutta  en tiedä.

Nyt aamupalalle ja uuteen päivään.

kyllä siitä selvisi

...vaikkei vieläkään ihan kokonaan. vielä on maanantaina tehtävä yksi keikka kaatopaikalle ja viimeisteltävä siivoukset.
huomenna en tee yhtään mitään! onneksi on tämä Espanjassa olevan ystävättären tyhjä asunto missä olla.

on se kumma: miten tavaraa voi aina vaan riittää vaikka kaksi tytärtä on jo vieneet siitä sumasta kaiken elämiseensä tarvittavan, olen tehnyt jo useamman keikan kaatopaikalle ja kirpparille, paketoinut omia tavaroitani viisi siirtolavallista varastoon ja aina vaan sitä on ...

en muuta enää ikinä.

olen niin väsynyt etten enää edes ymmärrä miten väsynyt olen.

Minulla oli eilen syntymäpäivä.
Rakkaallakin oli.
(kun aikoinaan tutustuimme, minun piti näyttää hänelle henkilöllisyystodistukseni kun hän ei mitenkään voinut uskoa että hänen ihastuksellaan oli sama syntymäpäivä kuin hänellä itsellään!)
Rakkaan piti tulla tänne. Ei tullut.
Olin vihainen ja pettynyt ja surullinen.
Tänään sain häneltä kaksi meiliä jotka saivat minut ymmärtämään että  hänessä tapahtuu nyt jotain, lujaa, ja  miksi hän ei kyennyt tulemaan.
Ensimmäistä kertaa hän kertoi minulle kuka häntä hyväksikäytti pienenä poikana.
Ensimmäistä kertaa hän myös tuntui olevan valmis opettelemaan yhdessä kanssani toisenlaisia tapoja toimia tietyissä kriisitilanteissamme.
Tuntuu varovaisen hyvältä ja pikkuisen toiveikkaalta.

Ensi viikolla työhaastatteluun Keski-Suomeen.
Mitähän siitäkin tulee...