Nyt kun kaikki perheenjäsenet on saatu suotuisasti omien kattojensa alle ja omakin paikka alkaa vähitellen jäsentyä, tekee mieli hieman luodata lähimenneisyyttä, tarkemmin sanottuna syksystä 2008 tähän hetkeen, jona aikana olen laskutavasta riippuen jollain lailla ollut osallisena 8-10ssä perheeni sisällä tapahtuneessa muutossa.
Viime syksynä, jolloin kaksi lapsistani oli muuttanut takaisin kotiin ja 67 neliön kerrostaloasuntoon olisi pitänyt mahtua vakituisesti neljä ja väliaikaisesti seurustelukumppaneiden lukumäärästä riippuen 5-7 aikuista ihmistä, totesimme yksimielisesti että paras ratkaisu olisi jos voisimme kaikki yhdessä vuokrata omakotitalon tai ison kerrostalo-/rivitaloasunnon. Ratkaisu hyytyi alkumetreilleen, koska totesimme että opiskelevat Typykkä ja Kultakutri eivät mamansa kanssa asuessaan olisi saaneet asumistukea, työttömänä ollut Poika ei myöskään, työmarkkinatuella oleva Rakas (jonka oikea toimeentulon lähde olisi työkyvyttömyyseläke, mutta se on oma tarinansa) olisi kanssani saman katon alle muuttaessaan menettänyt koko toimeentulonsa, eli minun ainoana työssäkäyvänä olisi pitänyt käyttää noin 75% tuloistani asumiskustannuksiin. Jos taas jokainen asuu yksin pikku kopissaan, yhteiskunta tukee asumista täysimääräisesti. Niinpä mama muutti omaan koppiinsa, Rakas pysyi omassaan, Typykkä ja Kultakurti jäivät kahdestaan 67 neliöön saaden täyden opintorahan ja asumistuen ja Poika pääsi onneksi sivariksi Helsinkiin ja valtio maksaa asumisen.
Meillä kauhistellaan etelä-eurooppalaisia suurperheitä jossa vanhemmat ja lapset asuvat aikuisinakin yhdessä ja pidetään itsestäänselvänä että lapset muuttaa suurinpiirtein heti peruskoulusta päästyään itsenäiseen elämään. Jos lapsi asuu kotona vielä 18-vuotiaana, sillä on varmasti psyykkisiä ongelmia ja itsenäistymiskehitys vakavasti vaarantunut. Oma yksinäinen pikku koppi on meillä onnellisuuden ja terveen kehityksen symboli.
1 kommentti:
Tämä on kyllä aikamoista.
Yksinäisten pikkukoppien luvattu maa :-(
Lähetä kommentti