kodittomana

Lapsuuskotona.

Sadonkorjuuta. Porkkanat on 30 cm pitkiä (ainakin jotkut).

Välienselvittelyä toisen isonsiskon kanssa siitä miten perikunnan paikassa ollaan.
Hän on tarkka ja huolellinen kotitalous- ja pihaihminen. MInä olen kaikkea muuta.
Hänen mielestään asioiden pitää olla "niinkuin silloin kun äiti oli". Minun mielestäni mitä enemmän muutoksia siihen aikaan, sen parempi.
Olen aina ihmetellyt riitaisia sisaruksia perinnönjaossa. Nyt en enää ihmettele.
Mietin ensimmäistä kertaa, pitäisikö minun irtautua tästä perikunnasta. Keski-Suomesta tulikin nyt pysyvämpi projekti kuin  alunperin luulinkaan. Minut nimittäin valittiin siihen virkaan. Tulen siis olemaan täällä Kainuussa vähemmän. Ja kun nyt tuntuu siltä että olen täällä aivan väärin päin ja vaikka kuinka yritän ottaa toiset huomioon, noottia tulee.
Huokaus.
En tiedä miten jaksan olla täällä sisarusteni kanssa ensi viikkoon asti. Kaikki suojapaikat on täynnä ihmisiä, ei paikkaa mihin vetäytyä rauhottumaan.

Taustalla erityiseen herkistelyyn tämän asian suhteen on koko elämä. Olen aina asunut vuokralla tai toisten nurkissa (miniänä ollessani). Aina on ollut se uhka että joku tulee ja irtisanoo, tai tulee sanomaan että ei noin voi elää ja näin pitäisi elää. Vaikka kuinka olen koettanut elää sääntöjen ja asetusten mukaan. Koskaan minulla ei ole ollut oikeasti omaa kotia. Siksi haave omasta mummonmökistä yhdessä Rakkaan kanssa oli niin tärkeä. Nyt kun viimeinen yhteinen koti lasten kanssa on purettu, tämä kokemus siitä että lapsuuskodissakaan en ole osannut elää oikein, on erityisen raskas kokemus.

Yhtä mieltä isonsiskon kanssa kuitenkin olimme siitä, ettei päätöstä irtautumisesta pidä tehdä pahoilla mielin eikä äkkiseltään.

Toisessa ihmisessä näen aina itseni.
Koetan muistaa tämän. Ja sen, että joskus varmasti itsekin olen toista kohtaan yhtä ymmärtämätön ja joustamaton.