olen Yhteisössä ystävystynyt kahden itseäni vanhemman, myöskin vasta Yhteisöön muuttaneen miehen kanssa ja kimpassa olemme viime päivinä harrastaneet kotimaan matkailua. torstaina kävimme Savossa toisen äijän pakulla ja haimme tavarani sikakalliista varastohotellista tänne. päivän huilattuamme jatkoimme tänään uuteen kotiseutuumme tutustumista. ajelimme mutkaisia sorateitä pitkin erämaakirkkoon, korpikirjastoon, rumuudessaan tyylipuhtaan suomalaisen kirkonkylän kebap-paikkaan syömään ja lopuksi tutustumaan toiseen yhteisöön. olen nauttinut suuresti mutkattomasta toveruudestamme ja se on tehnyt minulle oikein hyvää.
hanimuuni Yhteisössä alkaa minullakin pikkuhiljaa kääntyä arjen puolelle. huomaan, että itseäni en pääse pakoon täälläkään ja kanssa-asujillani on puolensa ja puolensa. sisäilman laatu askarruttaa edelleen. olemme, äijät ja minä, puolen vuoden koeasumisessa täällä ja siksi olemme halunneet tutustua myös muihin yhteisöihin vertailupohjaa saadaksemme. tähän mennessä omamme on kyllä vetänyt pidemmän korren puutteistaan huolimatta.
se mitä haluamme omassa Yhteisössämme muuttaa, on leikin ja ilon lisääminen. olemisen kulttuuri on sattuneesta ja pakottavastakin syystä muotoutunut täällä liian työkeskeiseksi. ja on hyvä, että asoista/ongelmista keskustellaan, tarvittaessa uuvuksiin asti, mutta luulen että jos enemmän pitäisimme hauskaa ja nauraisimme keskenämme, moni ryppyotsainen ongelmakin ratkeaisi paljon vähemmin pinnistelyin.
mikä minua ihastutti tänään toisessa yhteisössä kylässä käydessämme oli koirat! kolme suurta koiranronttia lojumassa sohvilla ja tervehtimässä lempeästi vieraita. uppouduin niin koirakontakteihin että hädin tuskin huomioin ihmiset. meillä kun ei ole eläimiä yleisessä jakelussa vaan tiukasti kytkettyinä (ja suurinpiirtein pumpuliin käärittyinä) omistajiensa kodeissa. meilläkin näkyy nykyajan ylihygieenisyys ja ylivarovaisuus niin koira-ihminen- kuin koira-koira-suhteissakin. joku SAATTAA olla allerginen ja jotkut koirat SAATTAVAT olla vihamielisiä toisilleen ja sen takia koiria ei saa olla missään (muuta kuin tiukasti kytkettyinä ja pumpuliin käärittyinä). Niinkuin ei enää lapsetkaan saa tehdä mitään eikä olla missään muuta kuin tiukassa kontrollissa. Huoh.
lauantai 19. marraskuuta 2011
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
kekrit
Kävimme lauantaina naapuriyhteisössä Kekreissä, joita vietettiin siellä jo 12. kertaa. Siis vanha suomalainen satokauden päättymisen ja uuden vuoden alkamisen kiitos- ja uhrijuhla. Osallistuimme rituaaliin jossa katajasavulla puhdistauduttuamme kuljimme muinaiselle uhripaikalle vaikuttavan voimallisen vanhan metsän halki jyrkän mäen päälle. Siellä mursimme palat leivästä, palan itsellemme ja palan uhrattavaksi maalle ja metsälle ja niiden hengille. Sytytimme kynttilän jonkun menettämämme henkilön tai asian muistolle. Lauloimme, pidimme toisiamme kädestä, halasimme. Oli hieno kokemus.
Ortodoksina oli hauskaa huomata, miten ritualissa, joka käsittääkseni tapahtui vanhan luonnonuskonnon perinteen mukaan, oli itseasiassa aivan samat elementit kuin meidän palveluksissamme. Suitsuttaminen, pyhittäminen, saatto, leipä, vesi (viini), pyhitetyllä vedellä pirskottaminen, edesmenneitten muistaminen, kiittäminen, kynttilät, toinen toisemme rakastava huomioiminen. Ne lienevät yleisuskonnolliset elementit jotka ihmistä koskettavat ja joita ihminen tarvitsee. Luterilaisessa kirkossa ne ovat liudentuneet lähes näkymättömiin, ainakin hajuttomiin ja mauttomiin ja kokemattomiin, mikä on sääli, ja selittää osaltaan ihmisten vieraantumista kirkosta.
Metsärituaalin jälkeen olisi ollut saunomista, juhla-ateria ja bilettämistä, mutta lähdin omaan yhteisöön. Rituaalissakin oli jo tarpeeksi kokemusta sulateltavaksi! Huomaan myös että pitää olla aika tarkkana yksinolon ja yhdessäolon tarpeellisen tasapainon kanssa. En jaksa kumpaakaan liian suurena annoksena. Sitäpaitsi seuraavana aamuna minulla oli keittiövuoro.
Elämä omassa yhteisössä on toisaalta asettunut uomiinsa ja toisaalta täällä on alkanut kuohua. Meitä uusia on tänä vuonna tullut aika monta ja alamme törmäillä kirjoittamattomiin sääntöihin ja kyseenalaistaa vanhoja käytäntöjä. Se ei mene kivuitta meiltä eikä "vanhoilta". Onneksi asioiden ratkaiseminen riitelemättä toimii. Se tosin tietää loputtomia keskusteluja joihin niihinkin väsyy. Mutta pikkuhiljaa asiat etenevät. Oli avartavaa vierailla toisessa yhteisössä ja saada hieman vertailupohjaa. Nämä toimii näin, ehkä mekin voitais? Nehän oli siellä ihan oikeita hippejä, me täällä ollaan niiden rinnalla ihan wannabeita...
-----
Pitkän sävyisän kauden jälkeen olen taas alkanut kitkeröityä parisuhteeni suhteen. Olen surullinen ja turhautunut ja kiukkuinen siitä että emme oikeasti elä parisuhteessa vaan enemmänkin virtuaalisuhteessa. Tapaamisten välit ovat viikkoja ja se tekee minulle hylkäämistraumoineni todella pahaa. Vaikka minulla on täällä mieluista seuraa ja puuhaa, ei se tietenkään korvaa Rakkaan läheisyyttä. Etäännymme toisistamme yhä enemmän eikä näköpiirissä ole mitään mikä muuttaisi tilannetta. Jos menetän hänet, menetän samalla parhaan ystäväni.
Ortodoksina oli hauskaa huomata, miten ritualissa, joka käsittääkseni tapahtui vanhan luonnonuskonnon perinteen mukaan, oli itseasiassa aivan samat elementit kuin meidän palveluksissamme. Suitsuttaminen, pyhittäminen, saatto, leipä, vesi (viini), pyhitetyllä vedellä pirskottaminen, edesmenneitten muistaminen, kiittäminen, kynttilät, toinen toisemme rakastava huomioiminen. Ne lienevät yleisuskonnolliset elementit jotka ihmistä koskettavat ja joita ihminen tarvitsee. Luterilaisessa kirkossa ne ovat liudentuneet lähes näkymättömiin, ainakin hajuttomiin ja mauttomiin ja kokemattomiin, mikä on sääli, ja selittää osaltaan ihmisten vieraantumista kirkosta.
Metsärituaalin jälkeen olisi ollut saunomista, juhla-ateria ja bilettämistä, mutta lähdin omaan yhteisöön. Rituaalissakin oli jo tarpeeksi kokemusta sulateltavaksi! Huomaan myös että pitää olla aika tarkkana yksinolon ja yhdessäolon tarpeellisen tasapainon kanssa. En jaksa kumpaakaan liian suurena annoksena. Sitäpaitsi seuraavana aamuna minulla oli keittiövuoro.
Elämä omassa yhteisössä on toisaalta asettunut uomiinsa ja toisaalta täällä on alkanut kuohua. Meitä uusia on tänä vuonna tullut aika monta ja alamme törmäillä kirjoittamattomiin sääntöihin ja kyseenalaistaa vanhoja käytäntöjä. Se ei mene kivuitta meiltä eikä "vanhoilta". Onneksi asioiden ratkaiseminen riitelemättä toimii. Se tosin tietää loputtomia keskusteluja joihin niihinkin väsyy. Mutta pikkuhiljaa asiat etenevät. Oli avartavaa vierailla toisessa yhteisössä ja saada hieman vertailupohjaa. Nämä toimii näin, ehkä mekin voitais? Nehän oli siellä ihan oikeita hippejä, me täällä ollaan niiden rinnalla ihan wannabeita...
-----
Pitkän sävyisän kauden jälkeen olen taas alkanut kitkeröityä parisuhteeni suhteen. Olen surullinen ja turhautunut ja kiukkuinen siitä että emme oikeasti elä parisuhteessa vaan enemmänkin virtuaalisuhteessa. Tapaamisten välit ovat viikkoja ja se tekee minulle hylkäämistraumoineni todella pahaa. Vaikka minulla on täällä mieluista seuraa ja puuhaa, ei se tietenkään korvaa Rakkaan läheisyyttä. Etäännymme toisistamme yhä enemmän eikä näköpiirissä ole mitään mikä muuttaisi tilannetta. Jos menetän hänet, menetän samalla parhaan ystäväni.
torstai 20. lokakuuta 2011
syyttäjä heräsi taas
Illalla meillä oli afrotanssikurssi, olin mukana ekaa kertaa. Kokemus oli toisaalta energisoiva ja hauska, kouluttaja oli reipas ja taitava ja tehokas, mutta eteni aivan liian nopeasti ensikertalais(t)en kannalta. En siis osannut. Julkisesti paljastin kömpelyyteni, rytmitajuni ja koordinaationi heiveröisyyden. Olin jännittänyt tunnille menoa etukäteen mutta onnistunut rentouttamaan mieleni ja päästämään irti pelosta. Olin tunnilla ja tunnin jälkeenkin hyvillä mielin enkä välittänyt siitä etten osannut; ei osannut moni muukaan. Oli hyvä olo.
Yöllä kello kolme herään syvään häpeään.
Niin syvällä ja tiukassa se minussa kuitenkin on.
Etten osaa, etten ole hyvä missään.
Aina vaan olen räpeltänyt vähän sitä ja vähän tätä enkä tähän ikään asti ole kehittynyt hyväksi missään.
Huoh.
Onneksi nukahdin enkä ollut enää aamulla häpeissäni.
-----
Päivä olikin yllättävä ja koskettava.
Yhden asukkaamme koira jouduttiin yllättäen lopettamaan. Se oli hyvä koira. Vaikken ehtinyt tuntea sitä pitkään, pidin siitä vilpittömästi. Surimme lounaalla koiraa yhdessä. Huomenna etsimme sille hautapaikan.
Lounaan jälkeen saimme kuulla, että yhteisömme toisellekin pariskunnalle on tulossa vauva! Iloitsimme uutista yhdessä raparperipiirakan ja jäätelön voimin. Siis ihan huippua, yhteisöömme syntyy KAKSI vauvaa! Kun on omat lapset tehty ja lapsenlapsia ei (ehkä?) ole hetikohta tulossa, on uskomattoman onnellista että saan olla tässä mukana.
Konkretisoitui todella että kaikki mitä yhteisömme jäsenille tapahtuu, tapahtuu jokaiselle meistä ja koskettaa meitä kaikkia.
Hieno tunne.
Yöllä kello kolme herään syvään häpeään.
Niin syvällä ja tiukassa se minussa kuitenkin on.
Etten osaa, etten ole hyvä missään.
Aina vaan olen räpeltänyt vähän sitä ja vähän tätä enkä tähän ikään asti ole kehittynyt hyväksi missään.
Huoh.
Onneksi nukahdin enkä ollut enää aamulla häpeissäni.
-----
Päivä olikin yllättävä ja koskettava.
Yhden asukkaamme koira jouduttiin yllättäen lopettamaan. Se oli hyvä koira. Vaikken ehtinyt tuntea sitä pitkään, pidin siitä vilpittömästi. Surimme lounaalla koiraa yhdessä. Huomenna etsimme sille hautapaikan.
Lounaan jälkeen saimme kuulla, että yhteisömme toisellekin pariskunnalle on tulossa vauva! Iloitsimme uutista yhdessä raparperipiirakan ja jäätelön voimin. Siis ihan huippua, yhteisöömme syntyy KAKSI vauvaa! Kun on omat lapset tehty ja lapsenlapsia ei (ehkä?) ole hetikohta tulossa, on uskomattoman onnellista että saan olla tässä mukana.
Konkretisoitui todella että kaikki mitä yhteisömme jäsenille tapahtuu, tapahtuu jokaiselle meistä ja koskettaa meitä kaikkia.
Hieno tunne.
tiistai 18. lokakuuta 2011
kotona Yhteisössä
Ajoin Kainuusta palailtuani ja Kultakutrin luona yövyttyäni aamupalalle Yhteisöön. Tuntui kuin olisin ollut poissa ikuisuuden runsaan viikon sijasta. Tunnustelin, tuntuuko minusta siltä kuin olisin palannut kotiin? Joo-o, kyllä niin voi sanoa!
Aamupalan ja kuulumistenvaihdon jälkeen listimään sipulia ja valkosipulia, nostamaan lantut ja opettelemaan pitkästä aikaa traktorilla ajamista ja kauhakuormaajan käyttöä. Voi miten se on kivaa, joskaan voimat ja 157senttisen ulottuvuudet ei vanhan Zetorin kanssa aina ihan tahdo riittää. Mitenkähän kauan siitä on kun olen viimeksi ollut traktorin ratissa? Yli 15 vuotta ainakin.
Luin Kainuussa ollessani Paula Salomaan kirjan Narsisimin tiedostaminen, toipumisopas narsistille ja uhrille. Kyllä kolahti. Yleisessä keskustelussahan on ensin Iso Paha Narsisti ja sitten viaton uhri, narsisti ei koskaan parane ja uhrin on viisainta juosta. Eihän todellisuus tietenkään näin yksioikoinen ole. Salomaan mukaan sekä narsisti että uhri ovat kokeneet lapsuudessaan samanlaisen henkisen hylätyksitulemisen ja kaltoinkohtelun, mutta se ilmenee heissä vastakkaisilla tavoilla. Jossain suhteessa narsistista voi tulla uhri tai toisinpäin, tai osat voivat vaihtua saman suhteen sisällä. Salomaa puhuu lujuus-lempeys-käsiteparista; narsisti on kadottanut lempeytensä ja uhri lujuutensa. Mutta mikä parasta: molemmat voivat toipua ja tervehtyä kohti tervettä narsismia, narsisti löytää lempeytensä ja uhri lujuutensa. Tietysti narsismia ja uhriutta on monenasteista ja oleellista toipumisen mahdollistamiseksi on se että henkilö kykenee tunnistamaan tilansa ja hänellä on motivaatiota toipumiseen. Salomaa antaa myös yksinkertaisia vinkkejä tietoisuustaitojen harjottelemiseen. Harjoitukset ovat yksinkertaisia, mutta niiden sinnikäs saattaminen osaksi jokapäiväistä elämää ei taida sitä olla...
Oli hieman hämmentävää olla tuolla "ulkopuolisessa" maailmassa tämän lintukodossa oleskelun jälkeen. Ihmisten stressaantumisen aste ei tuntunut hyvältä, alkaen omista lapsista. Ne ei oikein osaa pysähtyä vaikka ovat usein tyytymättömiä hektiseen elämänmenoonsa. Samoin perheelliset työssäkäyvät ystäväni. Otin yhteyttä Auraan ja Minniin, joita molempia olen tavannut viimeksi toukokuussa. Molemmat olivat sairaslomalla, sen takia toinen ehti tavata minua puolentoista tunnin ajan, mutta toinen oli liian kiireinen tapaamiseen jopa sairaslomallaan! Tämän takia koin olevani niin kovin yksinäinen viimeiset ajat Savossa asuessani. Minulla oli siellä jokunen hyväkin ystävä, mutta ehdimme tavata vain muutaman kerran vuodessa. Täällä minulla on ihmisiä joita tapaan päivän mittaan monta kertaa monenlaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla, ja ne on täällä vielä huomennakin, jolloin taas tapaan niitä monelaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla. Eikä yhdessäolon tarvitse olla mitään ihmeellistä, koska tarvittaessa uuteen yhdessäoloon on kyllä mahdollisuus. Voi vaikka istua hämärässä aamiaispöydässä puhumatta mitään. En vaihtaisi yksinäiseen koppielämään enkä enää ehkä edes ydinperhe-elämään.
Rakkaan kanssa käytiin läpi sitä mitä oikein on tämän sulan aikana tapahtunut. Tajusin, että pelolla on suhteessamme liian suuri osuus, ja pelko karkottaa rakkauden. Haluan omalta osaltani sanoutua irti pelosta. Siihen tarvitsen yksinäistä rauhottumisen aikaa. Sovimme parin viikon yhteydenpidottomasta ajasta. Haluan tunnustella mitä tunteita se minussa herättää.
Aamupalan ja kuulumistenvaihdon jälkeen listimään sipulia ja valkosipulia, nostamaan lantut ja opettelemaan pitkästä aikaa traktorilla ajamista ja kauhakuormaajan käyttöä. Voi miten se on kivaa, joskaan voimat ja 157senttisen ulottuvuudet ei vanhan Zetorin kanssa aina ihan tahdo riittää. Mitenkähän kauan siitä on kun olen viimeksi ollut traktorin ratissa? Yli 15 vuotta ainakin.
Luin Kainuussa ollessani Paula Salomaan kirjan Narsisimin tiedostaminen, toipumisopas narsistille ja uhrille. Kyllä kolahti. Yleisessä keskustelussahan on ensin Iso Paha Narsisti ja sitten viaton uhri, narsisti ei koskaan parane ja uhrin on viisainta juosta. Eihän todellisuus tietenkään näin yksioikoinen ole. Salomaan mukaan sekä narsisti että uhri ovat kokeneet lapsuudessaan samanlaisen henkisen hylätyksitulemisen ja kaltoinkohtelun, mutta se ilmenee heissä vastakkaisilla tavoilla. Jossain suhteessa narsistista voi tulla uhri tai toisinpäin, tai osat voivat vaihtua saman suhteen sisällä. Salomaa puhuu lujuus-lempeys-käsiteparista; narsisti on kadottanut lempeytensä ja uhri lujuutensa. Mutta mikä parasta: molemmat voivat toipua ja tervehtyä kohti tervettä narsismia, narsisti löytää lempeytensä ja uhri lujuutensa. Tietysti narsismia ja uhriutta on monenasteista ja oleellista toipumisen mahdollistamiseksi on se että henkilö kykenee tunnistamaan tilansa ja hänellä on motivaatiota toipumiseen. Salomaa antaa myös yksinkertaisia vinkkejä tietoisuustaitojen harjottelemiseen. Harjoitukset ovat yksinkertaisia, mutta niiden sinnikäs saattaminen osaksi jokapäiväistä elämää ei taida sitä olla...
Oli hieman hämmentävää olla tuolla "ulkopuolisessa" maailmassa tämän lintukodossa oleskelun jälkeen. Ihmisten stressaantumisen aste ei tuntunut hyvältä, alkaen omista lapsista. Ne ei oikein osaa pysähtyä vaikka ovat usein tyytymättömiä hektiseen elämänmenoonsa. Samoin perheelliset työssäkäyvät ystäväni. Otin yhteyttä Auraan ja Minniin, joita molempia olen tavannut viimeksi toukokuussa. Molemmat olivat sairaslomalla, sen takia toinen ehti tavata minua puolentoista tunnin ajan, mutta toinen oli liian kiireinen tapaamiseen jopa sairaslomallaan! Tämän takia koin olevani niin kovin yksinäinen viimeiset ajat Savossa asuessani. Minulla oli siellä jokunen hyväkin ystävä, mutta ehdimme tavata vain muutaman kerran vuodessa. Täällä minulla on ihmisiä joita tapaan päivän mittaan monta kertaa monenlaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla, ja ne on täällä vielä huomennakin, jolloin taas tapaan niitä monelaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla. Eikä yhdessäolon tarvitse olla mitään ihmeellistä, koska tarvittaessa uuteen yhdessäoloon on kyllä mahdollisuus. Voi vaikka istua hämärässä aamiaispöydässä puhumatta mitään. En vaihtaisi yksinäiseen koppielämään enkä enää ehkä edes ydinperhe-elämään.
Rakkaan kanssa käytiin läpi sitä mitä oikein on tämän sulan aikana tapahtunut. Tajusin, että pelolla on suhteessamme liian suuri osuus, ja pelko karkottaa rakkauden. Haluan omalta osaltani sanoutua irti pelosta. Siihen tarvitsen yksinäistä rauhottumisen aikaa. Sovimme parin viikon yhteydenpidottomasta ajasta. Haluan tunnustella mitä tunteita se minussa herättää.
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
miten tässä näin kävi
tulin eilen tänne lapsuuskotiin reipalla ja hyvällä mielellä, ja mitä tapahtuu? vähitellen sulkeudun ja lamaannun. pahoja muistoja nousee mieleen. ensin viimeisestä Isonsiskon ripityksestä; miten tunnen ihan niinkuin vanhempien eläessä, ettei mua tänne kaivata enkä osaa mitään oikein. sitten hupsahdin 8 vuoden takaiseen lokakuuhun kun näihin samoihin aikoihin olin täällä ja Typykkä ja Poika isänsä luona toisaalla Kainuussa. Typykkä soittaa itkuisena illalla että isä vaan tappelee mummun kanssa, enkä minä ole koko päivänä saanut ruokaa. voi hyvä tavaton. maratonipuhelulla rauhotan lasta, rauhotan isää, koetan saada kuvaa tilanteesta ja antaa yksityiskohtaisen toimintasuunnitelman jolla lapsi saadaan ruokittua ja unten maille; ilta oli jo niin myöhä etten lähtenyt ajamaan 150 km vaikka hilkulla oli. avuton raivo mielessä rauhallisen puheen takana: miten tuo ihminen jonka kanssa minä olen yhdessä lapset tehnyt ja joka haluaa ne luokseen ja jolle lasten hyvinvoinnin pitäisi olla ensisijainen asia, toimii noin. lasteni isä oli alkoholisti ja pahemmin mielenterveysongelmainen kuin tuolloin tajusinkaan, ja kuoli tuosta tapahtumasta puolen vuoden kuluttua. seuraavana päivänä kun hain lapset, tapasimme kaikki viimeisen kerran. mies oli säälittävän laihtunut, vapiseva, likainen. ja minulla itsesyytökset siitä miksi lähetin lapset hänen luokseen, miksi uskoin että hän pystyy heistä huolehtimaan. satojen kilometrien päästä minun olisi pitänyt puhelimessa osata arvioida hänen todellinen kuntonsa.
näistä muistoista raskautettuna sitten illalla kiukuttelin Rakkaalle puhelimessa ja meinasin perua hänen tulonsa tänne kokonaan. onneksi en kuitenkaan. nyt lähden häntä bussilta hakemaan.
näistä muistoista raskautettuna sitten illalla kiukuttelin Rakkaalle puhelimessa ja meinasin perua hänen tulonsa tänne kokonaan. onneksi en kuitenkaan. nyt lähden häntä bussilta hakemaan.
tiistai 11. lokakuuta 2011
kainuussa taas
tytärten kautta lapsuuskotiin hakemaan talvirenkaita ja muuta tänne jäänyttä kamaa.
tullessa sisälämpötila pirtissä plus 7. sataa. sähköpatteri päälle ja hella tulille, sisäiseksi lämmitykseksi perinteistä Jägermaisteria. nyt on jo ekat kahvit keitetty, hella humisee ja lämpöä on 15 astetta.
mikäs tässä!
aamu-uutisia autossa kuunnellessa loksahteli leuka pariinkin otteeseen. valtio vähentää avustuksiaan homekoulujen korjaamiseen. ongelma ei taatusti ole katoamassa, päinvastoin, niinkauan kun mikään taho ei puutu rakentamiskulttuurin häpeällisiin kusettamiskäytäntöihin jossa ainoa tavoite on kääriä isot rahat mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähin kustannuksin, viis asukkaiden/koululaisten/päiväkotilasten/työntekijöiden terveydestä. taas iso raha puhuu, eikä siinä tavallisten ihmisten elämänlaatu paljon paina. vaikka yhteiskunnalle lasku tulee olemaan suuri sairauksien hoidon ja työkyvyttömyyksien kautta. varmaan pian tehdään laki jonka mukaan sisäilma-altistuksesta johtuvien sairauksien takia ei saa enää sairauspäivärahaa! näinhän on käynyt jo työuupumus-diagnoosin kanssa.
toinen loksahduttava asia oli se itsestäänselvä tutkimustulos, että terveydenhuollon keskittämisen takia Kelan maksamat matkakorvaukset ovat lisääntyneet huomattavasti. tämähän on ollut tiedossa keskittämistä puuhattaessa, mutta (taas) kunnat ja valtio pallottelevat kustannuksia toisilleen ja kukas sen lopulta maksaa: asiakas. matkakorvuksien omavastuuta ollaan siis nostamassa ihan reiluilla kädellä ja kenen nilkkaan se kolahtaa: syrjäseutujen sairaiden, jotka usein ovat jo ennestään pienituloisia eläkeläisiä, työttömiä jne.
huoh.
missä se vallankumous viipyy.
Wall Streetin mielenosoituksille olisi tarvetta täälläkin.
sanouduin sitten irti Facebookista. alkoi tympäistä se stalkkaaminen ja tiedonkeräys mainostajien tarpeisiin ja se, että mitä tahansa sinne pistän, se on siellä hamaan ikuisuuteen ties kenen käytettävissä. Rakas on intohimoinen sosiaalisen median käyttäjä ja olemme näiden vuosien aikana keskustelleet asiasta moneen otteeseen kärkevästikin, koska olen usein kokenut että virtuaalinen yhteisö on hänelle tärkeämpi kuin liveminä ja -elämä tässä ja nyt. olen koettanut totutella asiaan, mutta se ei vain tunnu hyvältä. en pidä siitä että julkisen ja yksityisen raja häviää ja kymmenet tai sadat tai ties kuinka monet ihmiset lukevat ( minun mielestäni) liian yksityiskohtaista tietoa hänen elämästään, joskus myös meidän elämästämme. hänelle sosiaalinen media on ollut pelastus pahimpina aikoina ja ymmärrän sen. oma ratkaisuni nyt sitten oli tämä.
vaikka itsekin vuodatan tänne kaikenlaista, ja halutessaan joku varmasti saa henkilöyteni helposti selville.
onhan tässä virtuaalielämässä eittämättömät hyvät puolensa! siivosin eilen bookmarksejani, ja löysin sieltä blogin jota olin joskus lukenut ja merkannut parempaa tutustumista varten, ja sitten unohtanut. huomasin että bloginpitäjä on nykyisellä kotipaikkakunnallani elävä ortodoksi! ilahduin ja lähetin meilin, hän vastasi ja sovimme tapaamisesta. mahtavaa!
lasten kanssa tapasimme pitkästä aikaa kaikki läsnäollen viikonloppuna. ei ollut helppoa mutta silti lämmintä ja mukavaa. Kultakutri on huolestuttavan stressaantunut uusista opinnoistaan ja ylipäätään uudesta elämästään ja se kyllä kuului ja näkyi. ehkä perheen ärsyttävä seura, puhuminen ja yhdessä löhiminen kuitenkin auttoi, koska Kultakutri nukkui pitkästä aikaa 10t putkeen ja oli sunnuntaina kuin uusi ihminen.
Typykkä taas oli ahdistunut luettuaan tädiltään syntymäpäivälahjaksi saamaansa Salaisuus-kirjaa, tekijää en nyt muista. en ole tutustunut kirjaan kuin pintapuolisesti, mutta minusta se oli edustava näyte amerikkalaisesta onnellisuuteollisuudesta, jossa annettuna oletuksena on se että ihmisen tulee olla koko ajan aukottoman onnellinen ja ellei se sitä ole, jossain on vikaa. maailmankaikkeus/jumala on kirjan mukaan automaatti jota oikealla tavalla manipuloimalla ihminen saa sitä mitä se haluaa ja ellei saa, kyse on siitä ettei ihminen usko tarpeeksi. tämä on siis karkea kärjistys, moni ajatus kirjassa on ihan terve ja meikäläisen vastarannakiiskenkin allekirjoittama. oli hyvät keskustelut asiasta nuorisojaoston kanssa. onneksi ne osaa olla kriittisiä ja kyseenalaistaa valmiita totuuksia.
sade jatkuu. sekalaisten mietteiden parista kamarin uunin lämmitykseen.
tullessa sisälämpötila pirtissä plus 7. sataa. sähköpatteri päälle ja hella tulille, sisäiseksi lämmitykseksi perinteistä Jägermaisteria. nyt on jo ekat kahvit keitetty, hella humisee ja lämpöä on 15 astetta.
mikäs tässä!
aamu-uutisia autossa kuunnellessa loksahteli leuka pariinkin otteeseen. valtio vähentää avustuksiaan homekoulujen korjaamiseen. ongelma ei taatusti ole katoamassa, päinvastoin, niinkauan kun mikään taho ei puutu rakentamiskulttuurin häpeällisiin kusettamiskäytäntöihin jossa ainoa tavoite on kääriä isot rahat mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähin kustannuksin, viis asukkaiden/koululaisten/päiväkotilasten/työntekijöiden terveydestä. taas iso raha puhuu, eikä siinä tavallisten ihmisten elämänlaatu paljon paina. vaikka yhteiskunnalle lasku tulee olemaan suuri sairauksien hoidon ja työkyvyttömyyksien kautta. varmaan pian tehdään laki jonka mukaan sisäilma-altistuksesta johtuvien sairauksien takia ei saa enää sairauspäivärahaa! näinhän on käynyt jo työuupumus-diagnoosin kanssa.
toinen loksahduttava asia oli se itsestäänselvä tutkimustulos, että terveydenhuollon keskittämisen takia Kelan maksamat matkakorvaukset ovat lisääntyneet huomattavasti. tämähän on ollut tiedossa keskittämistä puuhattaessa, mutta (taas) kunnat ja valtio pallottelevat kustannuksia toisilleen ja kukas sen lopulta maksaa: asiakas. matkakorvuksien omavastuuta ollaan siis nostamassa ihan reiluilla kädellä ja kenen nilkkaan se kolahtaa: syrjäseutujen sairaiden, jotka usein ovat jo ennestään pienituloisia eläkeläisiä, työttömiä jne.
huoh.
missä se vallankumous viipyy.
Wall Streetin mielenosoituksille olisi tarvetta täälläkin.
sanouduin sitten irti Facebookista. alkoi tympäistä se stalkkaaminen ja tiedonkeräys mainostajien tarpeisiin ja se, että mitä tahansa sinne pistän, se on siellä hamaan ikuisuuteen ties kenen käytettävissä. Rakas on intohimoinen sosiaalisen median käyttäjä ja olemme näiden vuosien aikana keskustelleet asiasta moneen otteeseen kärkevästikin, koska olen usein kokenut että virtuaalinen yhteisö on hänelle tärkeämpi kuin liveminä ja -elämä tässä ja nyt. olen koettanut totutella asiaan, mutta se ei vain tunnu hyvältä. en pidä siitä että julkisen ja yksityisen raja häviää ja kymmenet tai sadat tai ties kuinka monet ihmiset lukevat ( minun mielestäni) liian yksityiskohtaista tietoa hänen elämästään, joskus myös meidän elämästämme. hänelle sosiaalinen media on ollut pelastus pahimpina aikoina ja ymmärrän sen. oma ratkaisuni nyt sitten oli tämä.
vaikka itsekin vuodatan tänne kaikenlaista, ja halutessaan joku varmasti saa henkilöyteni helposti selville.
onhan tässä virtuaalielämässä eittämättömät hyvät puolensa! siivosin eilen bookmarksejani, ja löysin sieltä blogin jota olin joskus lukenut ja merkannut parempaa tutustumista varten, ja sitten unohtanut. huomasin että bloginpitäjä on nykyisellä kotipaikkakunnallani elävä ortodoksi! ilahduin ja lähetin meilin, hän vastasi ja sovimme tapaamisesta. mahtavaa!
lasten kanssa tapasimme pitkästä aikaa kaikki läsnäollen viikonloppuna. ei ollut helppoa mutta silti lämmintä ja mukavaa. Kultakutri on huolestuttavan stressaantunut uusista opinnoistaan ja ylipäätään uudesta elämästään ja se kyllä kuului ja näkyi. ehkä perheen ärsyttävä seura, puhuminen ja yhdessä löhiminen kuitenkin auttoi, koska Kultakutri nukkui pitkästä aikaa 10t putkeen ja oli sunnuntaina kuin uusi ihminen.
Typykkä taas oli ahdistunut luettuaan tädiltään syntymäpäivälahjaksi saamaansa Salaisuus-kirjaa, tekijää en nyt muista. en ole tutustunut kirjaan kuin pintapuolisesti, mutta minusta se oli edustava näyte amerikkalaisesta onnellisuuteollisuudesta, jossa annettuna oletuksena on se että ihmisen tulee olla koko ajan aukottoman onnellinen ja ellei se sitä ole, jossain on vikaa. maailmankaikkeus/jumala on kirjan mukaan automaatti jota oikealla tavalla manipuloimalla ihminen saa sitä mitä se haluaa ja ellei saa, kyse on siitä ettei ihminen usko tarpeeksi. tämä on siis karkea kärjistys, moni ajatus kirjassa on ihan terve ja meikäläisen vastarannakiiskenkin allekirjoittama. oli hyvät keskustelut asiasta nuorisojaoston kanssa. onneksi ne osaa olla kriittisiä ja kyseenalaistaa valmiita totuuksia.
sade jatkuu. sekalaisten mietteiden parista kamarin uunin lämmitykseen.
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
uskomaton syksy
...joka hellii yhä vain lämpimillä ja aurinkoisilla päivillä!
Ihana päivä tänään(kin!). Aamupäivällä mainion työparini Karin kanssa polttopuiden ajamista rantasaunalle. Iltapäivällä parin kilometrin ratsastus metsässä Iiriksellä, tosin Lotan talutuksessa, Iiris kun saattaa olla arvaamaton tarvittaessa. Siitä on vuosia kun olen viimeksi ollut hevosen selässä enkä oikeasti osaa ratsastaa, mutta täällä voisin opetella. Oli ihanaa.
Lopun iltapäivää nostin Tuulikin kanssa purjoja.
Istuin aurinkoisella pihalla enkä millään meinannut malttaa lähteä sisään. Kaikki auringonsäteet ja D-vitamiinit talteen nyt...
Olemme Yhteisössä puhuneet kivitalon rempasta ja asumisvaihtoehdoista. Ehkä pääsenkin asumaan vanhan päärakennuksen (1850-luvulta) remontissa viimeiseen valmistuvaan huoneistoon? Tai sitten kirjastosta rempataan asuntoja. Vaihtoehtoja siis on. Terveellisten hengittävien savitalojen rakentamisestakin haaveilemme mutta en tiedä onko sen haaveen toteuttamiseksi voimavaroja.
Olen aika onnellinen.
Ihana päivä tänään(kin!). Aamupäivällä mainion työparini Karin kanssa polttopuiden ajamista rantasaunalle. Iltapäivällä parin kilometrin ratsastus metsässä Iiriksellä, tosin Lotan talutuksessa, Iiris kun saattaa olla arvaamaton tarvittaessa. Siitä on vuosia kun olen viimeksi ollut hevosen selässä enkä oikeasti osaa ratsastaa, mutta täällä voisin opetella. Oli ihanaa.
Lopun iltapäivää nostin Tuulikin kanssa purjoja.
Istuin aurinkoisella pihalla enkä millään meinannut malttaa lähteä sisään. Kaikki auringonsäteet ja D-vitamiinit talteen nyt...
Olemme Yhteisössä puhuneet kivitalon rempasta ja asumisvaihtoehdoista. Ehkä pääsenkin asumaan vanhan päärakennuksen (1850-luvulta) remontissa viimeiseen valmistuvaan huoneistoon? Tai sitten kirjastosta rempataan asuntoja. Vaihtoehtoja siis on. Terveellisten hengittävien savitalojen rakentamisestakin haaveilemme mutta en tiedä onko sen haaveen toteuttamiseksi voimavaroja.
Olen aika onnellinen.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Kaikki hyvin
Ihan outo tunne kun mikään ei ole huonosti! Niin pitkän aikaa niin moni asia on hiertänyt pahasti ja nyt ei enää.
Takana ihana syksyinen viikko mielekästä työtä raksalla ja kasvimaalla mukavien kanssa-asujien kanssa , Rakas käymässä, Kultakutri käymässä. Vaikka nyt kun omat ihmiset ovat menneet ja ilta on syksyisen hämärä, tuntuu haikealta ja yksinäiseltä, olo on kuitenkin rauhallinen ja tasapainoinen. Voi miten hyvää täällä olo minulle tekee.
Takana ihana syksyinen viikko mielekästä työtä raksalla ja kasvimaalla mukavien kanssa-asujien kanssa , Rakas käymässä, Kultakutri käymässä. Vaikka nyt kun omat ihmiset ovat menneet ja ilta on syksyisen hämärä, tuntuu haikealta ja yksinäiseltä, olo on kuitenkin rauhallinen ja tasapainoinen. Voi miten hyvää täällä olo minulle tekee.
lauantai 24. syyskuuta 2011
Luopumista, ristiriitaa
Eilen perjantaikeskustelussa teemaksi muotoutui luopuminen. Pääsi itku, kun sanoin että on niin ikävä Rakasta, enkä tiedä pitääkö mun luopua vai onko meillä vielä yhteistä elämää. Tämä on repivä ristiriita. Minun on täällä kaikin muin tavoin hyvä olla, mutta paha mieli siitä että Rakas on niin kaukana ja elämämme vain yhä enemmän eriytyvät toisistaan.
Luopuminen on irtipäästämistä ja hyväksymistä.
Luopumisesta ja irtipäästämisestä aukeaa uusia näköaloja tulevaisuuteen.
Tänään en ole jaksanut elää näitä todeksi.
Rakas väsyttää itseään jo kolmatta iltaa alkoholipitoisessa seurassa. Ei se mitään yletöntä läträystä harrasta ja seurakin on hyvää, mutta tiedän, että tämän takia hänen ensiviikkoinen tulonsa luokseni jää toteutumatta, koska seurassa olo vaatii väistämättä palautumispäiviä. Ei karapulan, vaan henkisen väsymisen takia.
Olen katkera siitä että jäin silloinkin, kun asuimme puolta lähempänä toisiamme, hänen perheensä ja kavereidensa muodostaman piirin ulkopuolelle. En edes ehtinyt kunnolla tutustua hänen äitiinsä, joka on näiden vuosien aikana dementoitunut. Olen nyt ymmärtänyt Rakkaan käyttäytymisen syyt, mutta silti olen katkera ulkopuolelle jättämisestä.
Siitä, että hän on koko ajan toisella kädellä työntänyt minua pois ja toisella vetänyt luokseen.
Enkä halua antaa katkeruuden saastuttaa ja kivettää minua.
Ei ole mitään mistä häntä voisi syyttää.
Tiedän miten pahasti häneenkin sattuu, jos suhteemme todella loppuu.
En tiedä mitä tehdä.
Tiedän etten voi tehdä mitään.
Asioiden pitää vain antaa olla.
Se kai se vaikeinta onkin.
Luopuminen on irtipäästämistä ja hyväksymistä.
Luopumisesta ja irtipäästämisestä aukeaa uusia näköaloja tulevaisuuteen.
Tänään en ole jaksanut elää näitä todeksi.
Rakas väsyttää itseään jo kolmatta iltaa alkoholipitoisessa seurassa. Ei se mitään yletöntä läträystä harrasta ja seurakin on hyvää, mutta tiedän, että tämän takia hänen ensiviikkoinen tulonsa luokseni jää toteutumatta, koska seurassa olo vaatii väistämättä palautumispäiviä. Ei karapulan, vaan henkisen väsymisen takia.
Olen katkera siitä että jäin silloinkin, kun asuimme puolta lähempänä toisiamme, hänen perheensä ja kavereidensa muodostaman piirin ulkopuolelle. En edes ehtinyt kunnolla tutustua hänen äitiinsä, joka on näiden vuosien aikana dementoitunut. Olen nyt ymmärtänyt Rakkaan käyttäytymisen syyt, mutta silti olen katkera ulkopuolelle jättämisestä.
Siitä, että hän on koko ajan toisella kädellä työntänyt minua pois ja toisella vetänyt luokseen.
Enkä halua antaa katkeruuden saastuttaa ja kivettää minua.
Ei ole mitään mistä häntä voisi syyttää.
Tiedän miten pahasti häneenkin sattuu, jos suhteemme todella loppuu.
En tiedä mitä tehdä.
Tiedän etten voi tehdä mitään.
Asioiden pitää vain antaa olla.
Se kai se vaikeinta onkin.
torstai 22. syyskuuta 2011
Monenlaista sisäilmaa
Eilen aamulla kapusimme Karin kanssa vielä vintille ja laitoimme vesitippujen alle astiat. Kaivoin sahajauho-, sammal-, hiekka- ja selluvillaeristekerroksia pohjaan asti, mistä löytyi lahonnutta lautaa joka hajosi käsiin. Huhhhuh. Kostunut aule ei onneksi ole suuri. Viola lupasi ottaa yhteyttä kunnan insinööriin joka on aiemminkin tutkinut Yhteisön rakennuksia. Kellarikerroshan on niin homeessa että mun on vaikeaa edes käydä siellä laittamassa pyykkiä koneeseen. Tässä tarvittaisi isot rempat.
Kävin tulevalla työpaikalla. Ilmeni, että sieltäkin on oltu evakossa sisäilmaongelmien, tarkemmin sanottuna läheisen tuttavani kaksiheksaetyylin takia. Kaksiheksaetyyliä syntyy kun märälle betonilaatalle liimataan muovimatto ja tuota ainetta löytyi myös entisen työpaikkani sisäilmasta. Tulevalla työpaikallani remppa kuulosti tehdyn asiantuntemuksella ja sen lisäksi osastonhoitaja oli puhunut rahakirstun vartijat ympäri ja saanut ilmanpuhdistimet kaikkiin huoneisiin! Vautsi. Puolentoista tunnin oleskelun aikana en huomannut tuttuja oireita, joten homma ilmeisesti toimii.
Illalla yhteisössä tunnepalaveri, jossa tällä kertaa vain kolme osanottajaa mutta sitäkin tärkeämpiä asioita yhdessä elämisestämme. Tunnepalaveri on Yhteisön elämään kuuluva viikottainen kokoontuminen, jossa on mahdollista puha siitä, miltä tuntuu. Yhteisön henkinen kirjopesu. Pidän tätä käytäntöä yhteisön toimimisen kannalta perustavanlaatuisen tärkeänä. Yhteisössähän on vain kolme sääntöä: älä kännää, älä käännytä, älä kähinöi. Kähinöinnin sijalla on yhteiset kokoukset, mm. tämä tunnepalaveri. Kaikkihan ei osallistu siihen koskaan, mutta ainakin tunteista puhmiseen on olemassa rakenteellinen tilaisuus.
Alan taas uudelta kannalta ymmärtää miten tuhoisaa mun entisen työpaikan toimintakulttuuri on. Huomaan sen nyt, kun minua on sekä täällä Yhteisössä että tulevalla työpaikalla kohdeltu kuin ihmistä, kuunneltu ja otettu huomioon ja vakavasti, niin näissä sisäilma-asioissa kuin muutenkin. Entisellä työpaikalla sisäilmaongelmat pyrittiin hyssyttelemään kuoliaaksi ja laittamaan oireilijan hysteeriseksi reaktioksi. Esimiehen tapa hyökätä ja syyllistää työntekijöitä mitä pienimmistä asioista ja tokaisut kuten "sinä olet väärässä työpaikassa" yms eivät todellakaan saaneet tuntemaan yhteenkuuluvuutta työyhteisön kanssa ja että olisin jotenkin tarpeellinen ja tärkeä osa yhteisöä.
Ei ikinä enää takaisin!!
Kävin tulevalla työpaikalla. Ilmeni, että sieltäkin on oltu evakossa sisäilmaongelmien, tarkemmin sanottuna läheisen tuttavani kaksiheksaetyylin takia. Kaksiheksaetyyliä syntyy kun märälle betonilaatalle liimataan muovimatto ja tuota ainetta löytyi myös entisen työpaikkani sisäilmasta. Tulevalla työpaikallani remppa kuulosti tehdyn asiantuntemuksella ja sen lisäksi osastonhoitaja oli puhunut rahakirstun vartijat ympäri ja saanut ilmanpuhdistimet kaikkiin huoneisiin! Vautsi. Puolentoista tunnin oleskelun aikana en huomannut tuttuja oireita, joten homma ilmeisesti toimii.
Illalla yhteisössä tunnepalaveri, jossa tällä kertaa vain kolme osanottajaa mutta sitäkin tärkeämpiä asioita yhdessä elämisestämme. Tunnepalaveri on Yhteisön elämään kuuluva viikottainen kokoontuminen, jossa on mahdollista puha siitä, miltä tuntuu. Yhteisön henkinen kirjopesu. Pidän tätä käytäntöä yhteisön toimimisen kannalta perustavanlaatuisen tärkeänä. Yhteisössähän on vain kolme sääntöä: älä kännää, älä käännytä, älä kähinöi. Kähinöinnin sijalla on yhteiset kokoukset, mm. tämä tunnepalaveri. Kaikkihan ei osallistu siihen koskaan, mutta ainakin tunteista puhmiseen on olemassa rakenteellinen tilaisuus.
Alan taas uudelta kannalta ymmärtää miten tuhoisaa mun entisen työpaikan toimintakulttuuri on. Huomaan sen nyt, kun minua on sekä täällä Yhteisössä että tulevalla työpaikalla kohdeltu kuin ihmistä, kuunneltu ja otettu huomioon ja vakavasti, niin näissä sisäilma-asioissa kuin muutenkin. Entisellä työpaikalla sisäilmaongelmat pyrittiin hyssyttelemään kuoliaaksi ja laittamaan oireilijan hysteeriseksi reaktioksi. Esimiehen tapa hyökätä ja syyllistää työntekijöitä mitä pienimmistä asioista ja tokaisut kuten "sinä olet väärässä työpaikassa" yms eivät todellakaan saaneet tuntemaan yhteenkuuluvuutta työyhteisön kanssa ja että olisin jotenkin tarpeellinen ja tärkeä osa yhteisöä.
Ei ikinä enää takaisin!!
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Yhteisöön asettumassa
Nyt se on pakko myöntää mitä keuhkoni aiemmin jo uumoilivat - kyllä täällä kivitalossa on jonkinasteinen sisäilmaongelma. Kellarikerroksessa suuri, kolmannessa kerroksessa kohtalainen. Kun otin asian puheeksi, Sami muistikin että joku vuosi sitten mun viihtyisään ja ihanalla järvinäköallalla varustettuun huoneeseen oli tullut vesi katosta läpi. Peltikattoon oli jäänyt vanhojen tikkaiden jäljiltä ruuvinreikiä, joita ei ollut tukittu, ja sieltä vesi pääsi sahajauhotäytteisiin ja välikaton läpi. Sami epäili onko asiaa tuolloin kunnolla korjattu. Eipä muuta kun vintille tutkimaan asiaintilaa, ja olihan siellä kaksi reikää joista vesi tippasi ihan selvästi. Siinä varmaan yksi syy huoneeni huonoon ilmanlaatuun, vaikka muutakin vikaa tässä talossa on. Yhteisöllä on aivan liian vähän työvoimaa ja rahaa pitää nämä kaikki rakennukset kunnossa. Ja usein käy niin että joku alottaaa työn mutta kukaan ei sitä lopeta. Saa nähdä miten mä keuhkoineni täällä pärjään.
Olinkin testausmielessä käynyt nukkumassa edellisen yön kolmoskerroksen toisessa päässä missä ilma tuntui raikkaammalta. Muutin sitten kamani tänään sinne elikkä tänne missä nyt kirjoitan.Tai siis olen muuttamassa, tavaroita joita en koskaan ehtinyt purkamaankaan. Ei tää muuttaminen tosiaan ikinä lopu! Vaikka tämäkin huone on kyllä erittäin viihtyisä ja näköala syksyiseen metsään ei ole huono sekään.
Muutoin olen taas tuntenut olevani oikeassa paikassa ja ihanien hauskojen erikoisten tavallisten viisaiden suulaiden hiljaisten monenlaisten ihmisten seura elähdyttää ja ilahduttaa. Kuin myös yksinolo omassa huoneessa syksyistä metsää katsellen ja kasvimaalla maan valmistelu härkäpapujen jäljiltä valkosipulin kylvöä varten sadekuurojen lomassa. On tää vaan aika uskomaton paikka.
Huomenna menen tutustumaan uuteen työpaikkaani paremmin. Onneksi alotan työt vasta joulukuun alussa.
Poika soitti. Oli allapäin. Sivari loppuu kohta, töitä sivaripaikasta on tarjottu muutamaksi kuukaudeksi mutta entä sitten. Helsinkiinkään ei huvittais jäädä mutta minne jos ei sinne. Poika täytti eilen 23 ja sitä alkaa väsyttää vuosikausien jahkaaminen ja oman paikkansa etsiminen kun opiskelemaankaan ei ole päässyt sinne minne haluaisi. En tiedä osasinko ollenkaan auttaa. Onneksi Poika kuitenkin soitti ja kertoi ajatuksistaan ja tunteistaan. Nykyään, itseasiassa jo pitkän aikaa, olemme sentään osanneet puhua toisillemme. On ollut vuosia jolloin olemme lähinnä vain riidelleet.
Voi kun se jaksaisi. Voi kun elämä kantaisi.
Olinkin testausmielessä käynyt nukkumassa edellisen yön kolmoskerroksen toisessa päässä missä ilma tuntui raikkaammalta. Muutin sitten kamani tänään sinne elikkä tänne missä nyt kirjoitan.Tai siis olen muuttamassa, tavaroita joita en koskaan ehtinyt purkamaankaan. Ei tää muuttaminen tosiaan ikinä lopu! Vaikka tämäkin huone on kyllä erittäin viihtyisä ja näköala syksyiseen metsään ei ole huono sekään.
Muutoin olen taas tuntenut olevani oikeassa paikassa ja ihanien hauskojen erikoisten tavallisten viisaiden suulaiden hiljaisten monenlaisten ihmisten seura elähdyttää ja ilahduttaa. Kuin myös yksinolo omassa huoneessa syksyistä metsää katsellen ja kasvimaalla maan valmistelu härkäpapujen jäljiltä valkosipulin kylvöä varten sadekuurojen lomassa. On tää vaan aika uskomaton paikka.
Huomenna menen tutustumaan uuteen työpaikkaani paremmin. Onneksi alotan työt vasta joulukuun alussa.
Poika soitti. Oli allapäin. Sivari loppuu kohta, töitä sivaripaikasta on tarjottu muutamaksi kuukaudeksi mutta entä sitten. Helsinkiinkään ei huvittais jäädä mutta minne jos ei sinne. Poika täytti eilen 23 ja sitä alkaa väsyttää vuosikausien jahkaaminen ja oman paikkansa etsiminen kun opiskelemaankaan ei ole päässyt sinne minne haluaisi. En tiedä osasinko ollenkaan auttaa. Onneksi Poika kuitenkin soitti ja kertoi ajatuksistaan ja tunteistaan. Nykyään, itseasiassa jo pitkän aikaa, olemme sentään osanneet puhua toisillemme. On ollut vuosia jolloin olemme lähinnä vain riidelleet.
Voi kun se jaksaisi. Voi kun elämä kantaisi.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Tältä paikalta nyt
Minulla ei ole ollut mitään mallia lapsuusperheestäni siitä, miten eletään perheenä sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Vanhempani eivät koskaan varsinaisesti kutsuneet meitä käymään, ja todella harvoin olimme koolla kaikki. En taida muistaa yhtään kertaa että olisimme yhtä aikaa olleet koolla kaikki sisarukset ja heidän perheensä (ennen hautajaisia). Syynä oli ilmeisen tahtotilan puutteen lisäksi myös tilanpuute; lapsuuskotini on pieni pirtin, kamarin ja vinttihuoneen mökki. Naapureissa, joissa oli vastaava tilanne, rakennettiin kesähuoneita ulkorakennuksiin ja lämpimiä huoneita ulkovinteille tai ostettiin valmis aittamökki pihaan jotta lapset ja lapsenlapset mahtui olemaan. Ei meillä. Rahanpuute ei ollut esteenä.
Näin ollen mielessäni aika jälkeen omien lasten itsenäistymisen on ollut mielessäni musta aukko. Sitten ei ole enää mitään. Nyt olen siinä aukossa ja ilokseni huomaan miten siteet lasteni ja itseni välillä tiivistyvät ja pintaan nousee se hyvä mitä meillä on. Nyt liikutun taas niinkuin monena hetkenä tämän hektisen syksyn aikana. Olemme kuitenkin tavanneet nyt viikottain jollain kokoonpanolla (koska olen suhannut selkäni kustannuksella huonosti muotoillulla autonpenkillä ympäri Suomea!) ja kaikki ovat olleet tapaamisista vilpittömän tyytyväisiä ja halunneet että edelleenkin tapaamme usein. Jopa ihan sanallisia rakkaudentunnustuksia meiltä hempeitä puheita osaamattomilta on alkanut tipahdella.
Jospa tämä tästä.
Rakas voi paremin kuin puoleen vuoteen. Vietimme hyviä päiviä sekä kaupungissa että mökillä. Kävimme kirkossakin yhdessä ensi kertaa sitten pääsiäisyön. Kirkossa minulle usein totuus itsestä ja omista perimmäisistä tunteista paljastuu, niin nytkin. Tajusin, että jos kesällä olisi ollut tällaista aikaa kuin nyt, en olisi tehnyt sitoumuksia Keski-Suomeen. Olisin halunnut olla lähellä Rakasta ja lähellä kirkkoa. Nyt joudun kauas molemmista. Meidän kirkkokunnassa kun ei kirkkoja ole tiheässä muualla kuin Itä-Suomessa ja pääkaupunkiseudulla.
Tulin siis vigiliasta kiukusta kihisten, enkä rauhoittuneena niinkuin yleensä. Onneksi Rakas pystyi ottamaan vastaan ,antamaan tilaa, kuuntelemaan ja lohduttamaan. Se oli sanoinkuvaamattoman tärkeää ja hoitavaa, eikä tämmöinen ole lainkaan ollut mahdollista ainakaan puoleen vuoteen. Olen vain joutunut venymään ja vanumaan ja sopeutumaan hänen pahoinvointiinsa. Ei ihme että suhde on ollut hiuskarvan varassa.
Näin tää vain nyt sitten on. Rakastamme toisiamme mutta näyttää siltä että elämä vierittää meitä pois toistemme luota. Olen ymmälläni ja neuvoton. On vain suostuttava elämään tätä elämää tämmöisenään.
Ehkä se on niin kuin Isosisko sanoi: joskus ei saa sitä mitä haluaa vaan sitä mitä tarvitsee.
Näin ollen mielessäni aika jälkeen omien lasten itsenäistymisen on ollut mielessäni musta aukko. Sitten ei ole enää mitään. Nyt olen siinä aukossa ja ilokseni huomaan miten siteet lasteni ja itseni välillä tiivistyvät ja pintaan nousee se hyvä mitä meillä on. Nyt liikutun taas niinkuin monena hetkenä tämän hektisen syksyn aikana. Olemme kuitenkin tavanneet nyt viikottain jollain kokoonpanolla (koska olen suhannut selkäni kustannuksella huonosti muotoillulla autonpenkillä ympäri Suomea!) ja kaikki ovat olleet tapaamisista vilpittömän tyytyväisiä ja halunneet että edelleenkin tapaamme usein. Jopa ihan sanallisia rakkaudentunnustuksia meiltä hempeitä puheita osaamattomilta on alkanut tipahdella.
Jospa tämä tästä.
Rakas voi paremin kuin puoleen vuoteen. Vietimme hyviä päiviä sekä kaupungissa että mökillä. Kävimme kirkossakin yhdessä ensi kertaa sitten pääsiäisyön. Kirkossa minulle usein totuus itsestä ja omista perimmäisistä tunteista paljastuu, niin nytkin. Tajusin, että jos kesällä olisi ollut tällaista aikaa kuin nyt, en olisi tehnyt sitoumuksia Keski-Suomeen. Olisin halunnut olla lähellä Rakasta ja lähellä kirkkoa. Nyt joudun kauas molemmista. Meidän kirkkokunnassa kun ei kirkkoja ole tiheässä muualla kuin Itä-Suomessa ja pääkaupunkiseudulla.
Tulin siis vigiliasta kiukusta kihisten, enkä rauhoittuneena niinkuin yleensä. Onneksi Rakas pystyi ottamaan vastaan ,antamaan tilaa, kuuntelemaan ja lohduttamaan. Se oli sanoinkuvaamattoman tärkeää ja hoitavaa, eikä tämmöinen ole lainkaan ollut mahdollista ainakaan puoleen vuoteen. Olen vain joutunut venymään ja vanumaan ja sopeutumaan hänen pahoinvointiinsa. Ei ihme että suhde on ollut hiuskarvan varassa.
Näin tää vain nyt sitten on. Rakastamme toisiamme mutta näyttää siltä että elämä vierittää meitä pois toistemme luota. Olen ymmälläni ja neuvoton. On vain suostuttava elämään tätä elämää tämmöisenään.
Ehkä se on niin kuin Isosisko sanoi: joskus ei saa sitä mitä haluaa vaan sitä mitä tarvitsee.
Syyttäjän vierestä
Melkein joka ainoa aamu kuluneen kesän aikana olen herännyt joko muutoin huolten painamana tai sitten syyttäjän vierestä. Syyttäjä syyttää milloin mistäkin, kuten esim. lasten kasvattamisesta piloille, liian vähästä työnteosta kesänajan kodissa, elämän hukkaamisesta, siitä etten tunne sieniä ja poimi niitä vaikka metsät on niitä pullollaan, epäsosiaalisuudesta sukulaisia kohtaan, yleisestä jaksamattomuudesta, siitä että olen tämmöinen enkä semmoinen.
Mua ei yhtään huvittais enää herätä syyttäjän vierestä eikä ylipäätään kuunnella koko tyyppiä.
Miten sen saa häädettyä?
Vai onko sillä oikeesti jotain tähdellistä sanottavaa, jota minun pitäisi kuunnella?
Mua ei yhtään huvittais enää herätä syyttäjän vierestä eikä ylipäätään kuunnella koko tyyppiä.
Miten sen saa häädettyä?
Vai onko sillä oikeesti jotain tähdellistä sanottavaa, jota minun pitäisi kuunnella?
tiistai 13. syyskuuta 2011
Asumisesta
Nyt kun kaikki perheenjäsenet on saatu suotuisasti omien kattojensa alle ja omakin paikka alkaa vähitellen jäsentyä, tekee mieli hieman luodata lähimenneisyyttä, tarkemmin sanottuna syksystä 2008 tähän hetkeen, jona aikana olen laskutavasta riippuen jollain lailla ollut osallisena 8-10ssä perheeni sisällä tapahtuneessa muutossa.
Viime syksynä, jolloin kaksi lapsistani oli muuttanut takaisin kotiin ja 67 neliön kerrostaloasuntoon olisi pitänyt mahtua vakituisesti neljä ja väliaikaisesti seurustelukumppaneiden lukumäärästä riippuen 5-7 aikuista ihmistä, totesimme yksimielisesti että paras ratkaisu olisi jos voisimme kaikki yhdessä vuokrata omakotitalon tai ison kerrostalo-/rivitaloasunnon. Ratkaisu hyytyi alkumetreilleen, koska totesimme että opiskelevat Typykkä ja Kultakutri eivät mamansa kanssa asuessaan olisi saaneet asumistukea, työttömänä ollut Poika ei myöskään, työmarkkinatuella oleva Rakas (jonka oikea toimeentulon lähde olisi työkyvyttömyyseläke, mutta se on oma tarinansa) olisi kanssani saman katon alle muuttaessaan menettänyt koko toimeentulonsa, eli minun ainoana työssäkäyvänä olisi pitänyt käyttää noin 75% tuloistani asumiskustannuksiin. Jos taas jokainen asuu yksin pikku kopissaan, yhteiskunta tukee asumista täysimääräisesti. Niinpä mama muutti omaan koppiinsa, Rakas pysyi omassaan, Typykkä ja Kultakurti jäivät kahdestaan 67 neliöön saaden täyden opintorahan ja asumistuen ja Poika pääsi onneksi sivariksi Helsinkiin ja valtio maksaa asumisen.
Meillä kauhistellaan etelä-eurooppalaisia suurperheitä jossa vanhemmat ja lapset asuvat aikuisinakin yhdessä ja pidetään itsestäänselvänä että lapset muuttaa suurinpiirtein heti peruskoulusta päästyään itsenäiseen elämään. Jos lapsi asuu kotona vielä 18-vuotiaana, sillä on varmasti psyykkisiä ongelmia ja itsenäistymiskehitys vakavasti vaarantunut. Oma yksinäinen pikku koppi on meillä onnellisuuden ja terveen kehityksen symboli.
Viime syksynä, jolloin kaksi lapsistani oli muuttanut takaisin kotiin ja 67 neliön kerrostaloasuntoon olisi pitänyt mahtua vakituisesti neljä ja väliaikaisesti seurustelukumppaneiden lukumäärästä riippuen 5-7 aikuista ihmistä, totesimme yksimielisesti että paras ratkaisu olisi jos voisimme kaikki yhdessä vuokrata omakotitalon tai ison kerrostalo-/rivitaloasunnon. Ratkaisu hyytyi alkumetreilleen, koska totesimme että opiskelevat Typykkä ja Kultakutri eivät mamansa kanssa asuessaan olisi saaneet asumistukea, työttömänä ollut Poika ei myöskään, työmarkkinatuella oleva Rakas (jonka oikea toimeentulon lähde olisi työkyvyttömyyseläke, mutta se on oma tarinansa) olisi kanssani saman katon alle muuttaessaan menettänyt koko toimeentulonsa, eli minun ainoana työssäkäyvänä olisi pitänyt käyttää noin 75% tuloistani asumiskustannuksiin. Jos taas jokainen asuu yksin pikku kopissaan, yhteiskunta tukee asumista täysimääräisesti. Niinpä mama muutti omaan koppiinsa, Rakas pysyi omassaan, Typykkä ja Kultakurti jäivät kahdestaan 67 neliöön saaden täyden opintorahan ja asumistuen ja Poika pääsi onneksi sivariksi Helsinkiin ja valtio maksaa asumisen.
Meillä kauhistellaan etelä-eurooppalaisia suurperheitä jossa vanhemmat ja lapset asuvat aikuisinakin yhdessä ja pidetään itsestäänselvänä että lapset muuttaa suurinpiirtein heti peruskoulusta päästyään itsenäiseen elämään. Jos lapsi asuu kotona vielä 18-vuotiaana, sillä on varmasti psyykkisiä ongelmia ja itsenäistymiskehitys vakavasti vaarantunut. Oma yksinäinen pikku koppi on meillä onnellisuuden ja terveen kehityksen symboli.
Koivistosta
Jotenkin äklö olo jäi eilisestä Koivisto-uutisoinnista. En ole aktiivisesti seurannut asiaa joten voin tietysti olla ihan totaalisen väärissä tulkinnoissa. Mutta jos kyseessä oli seksuaalinen häirintä, vieläpä luottamuksellisessa sielunhoitosuhteessa, on aika halpahintaista että häiritsijä kuittaa asian anteeksipyynnöllä srk:n edessä. Pahoitteliko uhrille/uhreille (sitäkään en tiedä oliko kyseessä yksi vai useampi tapaus) ja perheelleen aiheuttamaansa kärsimystä vai pyysikö anteeksi vain seurakunnalta yleisesti? Auttaako tässä uhria kukaan vaan paapotaanko vaan tekijää? No, mitä kulisseissa tapahtuu, en tiedä. Toivottavasti tapahtuu.
Tai ehkä kysesssä olikin jommankumman osapuolen (aito) rakastuminen? Siinä tapauksessa K toimi raukkamaisesti ja likasi roomalaiskirjeen sitaateillaan inhimillisen intiimin suhteen. Ainakin kielsi itsensä; lienee hän ainakin biseksuaali koska lähtee miestenväliseen seksiin. En ole ollut tietoinen Nokia-Mission homokielteisyydestä mutta ilmeisesti liike on niillä linjoilla.
Viime viikolla autolla ajessa satuin radio-Deille jossa keskusteltiin kyseisestä asiasta ja sen uutisoinnista. Keskustelu oli asiallista ja siinä oli monta hyvää pointtia, mutta yksi näkökulma jäi puuttumaan. Seksuaalinen hurmos ja uskonnollinen hurmoshan ovat hyvin lähellä toisiaan (mistä on taidehistoria todisteita pullollaan) ja seksillä on myös hengellinen ulottuvuutensa. Jos ihminen on seksuaalisesti estynyt ja haavoitettu eikä kykene toteuttamaan omaa seksuaalisuuttaan ns. normaalilla tavalla ja sitten tarjolla onkin lähes samankaltainen hurmoskokemus, mutta positiivisella hengellisellä etumerkillä varustetuna toisten läheiseksi koettujen ihmisten kanssa, rajat voivat helposti hämärtyä. Laajemmasta srk-yhteydestä eristäytyneet pienet karismaattisen johtajan ympärille rakentuneet hurmoksellisia tunteita lietsovat liikkeet sortunevat lähes aina jossain kehityksenä vaiheessa tähän. Oma lukunsa sinänsä on johtajan palvonta johon srk syyllistyy ja siltä osin on myös osaltaan vastuussa väärinkäytöksistä, tekijän omaa vastuuta mitenkään vähättelemättä.
Tai ehkä kysesssä olikin jommankumman osapuolen (aito) rakastuminen? Siinä tapauksessa K toimi raukkamaisesti ja likasi roomalaiskirjeen sitaateillaan inhimillisen intiimin suhteen. Ainakin kielsi itsensä; lienee hän ainakin biseksuaali koska lähtee miestenväliseen seksiin. En ole ollut tietoinen Nokia-Mission homokielteisyydestä mutta ilmeisesti liike on niillä linjoilla.
Viime viikolla autolla ajessa satuin radio-Deille jossa keskusteltiin kyseisestä asiasta ja sen uutisoinnista. Keskustelu oli asiallista ja siinä oli monta hyvää pointtia, mutta yksi näkökulma jäi puuttumaan. Seksuaalinen hurmos ja uskonnollinen hurmoshan ovat hyvin lähellä toisiaan (mistä on taidehistoria todisteita pullollaan) ja seksillä on myös hengellinen ulottuvuutensa. Jos ihminen on seksuaalisesti estynyt ja haavoitettu eikä kykene toteuttamaan omaa seksuaalisuuttaan ns. normaalilla tavalla ja sitten tarjolla onkin lähes samankaltainen hurmoskokemus, mutta positiivisella hengellisellä etumerkillä varustetuna toisten läheiseksi koettujen ihmisten kanssa, rajat voivat helposti hämärtyä. Laajemmasta srk-yhteydestä eristäytyneet pienet karismaattisen johtajan ympärille rakentuneet hurmoksellisia tunteita lietsovat liikkeet sortunevat lähes aina jossain kehityksenä vaiheessa tähän. Oma lukunsa sinänsä on johtajan palvonta johon srk syyllistyy ja siltä osin on myös osaltaan vastuussa väärinkäytöksistä, tekijän omaa vastuuta mitenkään vähättelemättä.
lauantai 10. syyskuuta 2011
kotona
Illankähmään meni ennekuin selvisi mistä kiikastaa. Aloin joistain Isonsiskon (isolla kirjaimella!) kommenteista oivaltaa, että se on kokenut minun taholta samaa kuin minä sen taholta: pomottamista ja ylikävelemistä. Vaikken voinut ymmärtää miksi, sanoin olevani pahoillani siitä että hän on joutunut kokemaan niin, ja siitä vyyhti purkautui rakentavaan keskusteluun ja toivon mukaan molemminpuoliseen parempaan ymmärrykseen. Kumpikaan emme halua mennä siihen perinteiseen perintöriitelyyn jonka seurauksena turjotetaan vihassa vuosikymmeniä ja sitten hautajaisissa kadutaan ja itketään.
Huuh. Jospa huomenna jaksais vaikka mennä puolukkaan näiltä ihmissuhdesetvinnöiltä.
Ulkona on upea utuinen kuutamo.
Huuh. Jospa huomenna jaksais vaikka mennä puolukkaan näiltä ihmissuhdesetvinnöiltä.
Ulkona on upea utuinen kuutamo.
kodittomana
Lapsuuskotona.
Sadonkorjuuta. Porkkanat on 30 cm pitkiä (ainakin jotkut).
Välienselvittelyä toisen isonsiskon kanssa siitä miten perikunnan paikassa ollaan.
Hän on tarkka ja huolellinen kotitalous- ja pihaihminen. MInä olen kaikkea muuta.
Hänen mielestään asioiden pitää olla "niinkuin silloin kun äiti oli". Minun mielestäni mitä enemmän muutoksia siihen aikaan, sen parempi.
Olen aina ihmetellyt riitaisia sisaruksia perinnönjaossa. Nyt en enää ihmettele.
Mietin ensimmäistä kertaa, pitäisikö minun irtautua tästä perikunnasta. Keski-Suomesta tulikin nyt pysyvämpi projekti kuin alunperin luulinkaan. Minut nimittäin valittiin siihen virkaan. Tulen siis olemaan täällä Kainuussa vähemmän. Ja kun nyt tuntuu siltä että olen täällä aivan väärin päin ja vaikka kuinka yritän ottaa toiset huomioon, noottia tulee.
Huokaus.
En tiedä miten jaksan olla täällä sisarusteni kanssa ensi viikkoon asti. Kaikki suojapaikat on täynnä ihmisiä, ei paikkaa mihin vetäytyä rauhottumaan.
Taustalla erityiseen herkistelyyn tämän asian suhteen on koko elämä. Olen aina asunut vuokralla tai toisten nurkissa (miniänä ollessani). Aina on ollut se uhka että joku tulee ja irtisanoo, tai tulee sanomaan että ei noin voi elää ja näin pitäisi elää. Vaikka kuinka olen koettanut elää sääntöjen ja asetusten mukaan. Koskaan minulla ei ole ollut oikeasti omaa kotia. Siksi haave omasta mummonmökistä yhdessä Rakkaan kanssa oli niin tärkeä. Nyt kun viimeinen yhteinen koti lasten kanssa on purettu, tämä kokemus siitä että lapsuuskodissakaan en ole osannut elää oikein, on erityisen raskas kokemus.
Yhtä mieltä isonsiskon kanssa kuitenkin olimme siitä, ettei päätöstä irtautumisesta pidä tehdä pahoilla mielin eikä äkkiseltään.
Toisessa ihmisessä näen aina itseni.
Koetan muistaa tämän. Ja sen, että joskus varmasti itsekin olen toista kohtaan yhtä ymmärtämätön ja joustamaton.
Sadonkorjuuta. Porkkanat on 30 cm pitkiä (ainakin jotkut).
Välienselvittelyä toisen isonsiskon kanssa siitä miten perikunnan paikassa ollaan.
Hän on tarkka ja huolellinen kotitalous- ja pihaihminen. MInä olen kaikkea muuta.
Hänen mielestään asioiden pitää olla "niinkuin silloin kun äiti oli". Minun mielestäni mitä enemmän muutoksia siihen aikaan, sen parempi.
Olen aina ihmetellyt riitaisia sisaruksia perinnönjaossa. Nyt en enää ihmettele.
Mietin ensimmäistä kertaa, pitäisikö minun irtautua tästä perikunnasta. Keski-Suomesta tulikin nyt pysyvämpi projekti kuin alunperin luulinkaan. Minut nimittäin valittiin siihen virkaan. Tulen siis olemaan täällä Kainuussa vähemmän. Ja kun nyt tuntuu siltä että olen täällä aivan väärin päin ja vaikka kuinka yritän ottaa toiset huomioon, noottia tulee.
Huokaus.
En tiedä miten jaksan olla täällä sisarusteni kanssa ensi viikkoon asti. Kaikki suojapaikat on täynnä ihmisiä, ei paikkaa mihin vetäytyä rauhottumaan.
Taustalla erityiseen herkistelyyn tämän asian suhteen on koko elämä. Olen aina asunut vuokralla tai toisten nurkissa (miniänä ollessani). Aina on ollut se uhka että joku tulee ja irtisanoo, tai tulee sanomaan että ei noin voi elää ja näin pitäisi elää. Vaikka kuinka olen koettanut elää sääntöjen ja asetusten mukaan. Koskaan minulla ei ole ollut oikeasti omaa kotia. Siksi haave omasta mummonmökistä yhdessä Rakkaan kanssa oli niin tärkeä. Nyt kun viimeinen yhteinen koti lasten kanssa on purettu, tämä kokemus siitä että lapsuuskodissakaan en ole osannut elää oikein, on erityisen raskas kokemus.
Yhtä mieltä isonsiskon kanssa kuitenkin olimme siitä, ettei päätöstä irtautumisesta pidä tehdä pahoilla mielin eikä äkkiseltään.
Toisessa ihmisessä näen aina itseni.
Koetan muistaa tämän. Ja sen, että joskus varmasti itsekin olen toista kohtaan yhtä ymmärtämätön ja joustamaton.
torstai 8. syyskuuta 2011
työhaastattelussa
Olin aivan pökertynyt työhaastattelusta tultuani. Luvattiin yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Terapiakoulutusta tarjolla, jota en nykyisessä työssäni saisi vaikka verta itkisin. Pieni tiivis työyhteisö, ei siis yksinäistä irrallista pakertamista kuten nykyisessä. Työhuone järvinäköaloin. Nykyinen palkka tottakai ja palkkatoivomuksen saa esittää. Ylilääkäri ja osastonhoitaja vaikuttivat ihan ihmisiltä. Eikä sekään haittaa että tulisin vasta vuodenvaihteessa vuorotteluvapaan loputtua.
Pikkupaikkakunnalle vain kaksi hakijaa joten 50% mahdollisuus tulla valituksi.
Jos mut valitaan, se on kyllä tarjous josta ei voi kieltäytyä.
Olisi toisaalta helpotus, jos ei valittaisi.
Pelottaa onko musta siihen?! Se on vaativa työ. Ja jos työnantaja kustantaa suuren osan terapiakoulutuksesta, se vaatii myös sitoutumista työpaikkaan. Jos uuvahdankin taas enkä täytä odotuksia.
Asettuminen Keski-Suomeen tarkoittaisi sitä että tapaamiset Rakkaan kanssa olisivat pysyvästi harvinaisia. Hänellä ei ole varaa matkustaa toiselle puolelle Suomea enkä minä jaksa matkustaa viikonloppuna jos teen täyttä työviikkoa. Surettaa. Mun toive oli asettua Pohjois-Karjalaan, mutta elämä näyttääkin veivaavan mut Keski-Suomeen.
Vaikka eihän tuota vielä tiijjä.
Pikkupaikkakunnalle vain kaksi hakijaa joten 50% mahdollisuus tulla valituksi.
Jos mut valitaan, se on kyllä tarjous josta ei voi kieltäytyä.
Olisi toisaalta helpotus, jos ei valittaisi.
Pelottaa onko musta siihen?! Se on vaativa työ. Ja jos työnantaja kustantaa suuren osan terapiakoulutuksesta, se vaatii myös sitoutumista työpaikkaan. Jos uuvahdankin taas enkä täytä odotuksia.
Asettuminen Keski-Suomeen tarkoittaisi sitä että tapaamiset Rakkaan kanssa olisivat pysyvästi harvinaisia. Hänellä ei ole varaa matkustaa toiselle puolelle Suomea enkä minä jaksa matkustaa viikonloppuna jos teen täyttä työviikkoa. Surettaa. Mun toive oli asettua Pohjois-Karjalaan, mutta elämä näyttääkin veivaavan mut Keski-Suomeen.
Vaikka eihän tuota vielä tiijjä.
täällä tänä aamuna
liikutuin aamupalalla. liikutuin pienistä luontevista huomionosoituksista, hyvän huomenen toivotuksista, hyväksyvistä katseista, pienistä hipaisuista, hymyistä, jotka kaikki kertoivat että olet minulle olemassa, olet ok, on ok että olet täällä. tämä suvaitsevainen lämmin ilmapiiri teki minuun vaikutuksen jo keväällä kun ensi kertaa tulin tänne. tunne siitä että täällä SAA OLLA, yrittämättä olla jotain muuta tai enemmän tai vähemmän kuin mitä on.
siivosin siivouskomeron, johon ei enää mahtunut sisään eikä sieltä saanut enää mitään ulos. irtonaista lasiruutua lattialta nostaessani se hajosi ja sain melko syvän haavan peukalooni. siitäkö tuli tämä väsymys vai portaiden juoksemisesta ees taas siivouskomeron ja roskiksen, siivouskomeron ja erinäisten varastojen välillä, joihin uudelleensijoitin sitä kaikkea jonka joku muu oli uudelleensijoittanut siivouskomeroon.
työhaastattelu on iltapäivällä ja jännittää. miten saisi pidettyä itsessään tämän paikan ilmapiirin jossa SAA OLLA, eikä yrittäisi olla jotain muuta, enempää tai vähempää kuin mitä on.
siivosin siivouskomeron, johon ei enää mahtunut sisään eikä sieltä saanut enää mitään ulos. irtonaista lasiruutua lattialta nostaessani se hajosi ja sain melko syvän haavan peukalooni. siitäkö tuli tämä väsymys vai portaiden juoksemisesta ees taas siivouskomeron ja roskiksen, siivouskomeron ja erinäisten varastojen välillä, joihin uudelleensijoitin sitä kaikkea jonka joku muu oli uudelleensijoittanut siivouskomeroon.
työhaastattelu on iltapäivällä ja jännittää. miten saisi pidettyä itsessään tämän paikan ilmapiirin jossa SAA OLLA, eikä yrittäisi olla jotain muuta, enempää tai vähempää kuin mitä on.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Ikkunasta näkyy kauneus
...varsinkin kun se on pesty. Nyt on!
Ei voi muuta sanoa kuin että täällä on hyvä olla. En haluaisi lähteä pois. Huomenna on taas kuitenkin hypättävä kieseihin. Työhaastattelu paikallisessa terveyskeskuksessa, sitten Kultakutrin luo, perjantaina Savon kautta Kainuuseen. Sisarukset kokoontuvat lapsuuskotiin ja maanantaina perinnönjako. Tiistaina puolukanpoimintaa ja keskiiviikona Rakkaan luo. Rakas on varannut meille mökin torstaista sunnuntaihin läheltä Valamoa. Pääsemme palveluksiinkin jos jaksamme.
Rakkaan kanssa tärkeää meilinvaihtoa. Tilanne on mahdoton, mutta ei toivoton :-) Kaipa kaiken piti mennäkin juuri näin. Kaikesta huolimatta välillämme on syvä kiintymys ja välittäminen. Ja minulla (hetken?) seesteinen mieli.
Ei voi muuta sanoa kuin että täällä on hyvä olla. En haluaisi lähteä pois. Huomenna on taas kuitenkin hypättävä kieseihin. Työhaastattelu paikallisessa terveyskeskuksessa, sitten Kultakutrin luo, perjantaina Savon kautta Kainuuseen. Sisarukset kokoontuvat lapsuuskotiin ja maanantaina perinnönjako. Tiistaina puolukanpoimintaa ja keskiiviikona Rakkaan luo. Rakas on varannut meille mökin torstaista sunnuntaihin läheltä Valamoa. Pääsemme palveluksiinkin jos jaksamme.
Rakkaan kanssa tärkeää meilinvaihtoa. Tilanne on mahdoton, mutta ei toivoton :-) Kaipa kaiken piti mennäkin juuri näin. Kaikesta huolimatta välillämme on syvä kiintymys ja välittäminen. Ja minulla (hetken?) seesteinen mieli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)