Tältä paikalta nyt

Minulla ei ole ollut mitään mallia lapsuusperheestäni siitä, miten eletään perheenä sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Vanhempani eivät koskaan varsinaisesti kutsuneet meitä käymään, ja todella harvoin olimme koolla kaikki. En taida muistaa yhtään kertaa että olisimme yhtä aikaa olleet koolla kaikki sisarukset ja heidän perheensä (ennen hautajaisia). Syynä oli ilmeisen tahtotilan puutteen lisäksi myös tilanpuute; lapsuuskotini on pieni pirtin, kamarin ja vinttihuoneen mökki. Naapureissa, joissa oli vastaava tilanne, rakennettiin kesähuoneita ulkorakennuksiin ja lämpimiä huoneita ulkovinteille tai ostettiin valmis aittamökki pihaan jotta lapset ja lapsenlapset mahtui olemaan. Ei meillä. Rahanpuute ei ollut esteenä.

Näin ollen mielessäni aika jälkeen omien lasten itsenäistymisen on ollut mielessäni musta aukko. Sitten ei ole enää mitään. Nyt olen siinä aukossa ja ilokseni huomaan miten siteet lasteni ja itseni välillä tiivistyvät ja pintaan nousee se hyvä mitä meillä on. Nyt liikutun taas niinkuin monena hetkenä tämän hektisen syksyn aikana. Olemme kuitenkin tavanneet nyt viikottain jollain kokoonpanolla (koska olen suhannut selkäni kustannuksella huonosti muotoillulla autonpenkillä ympäri Suomea!) ja kaikki ovat olleet tapaamisista vilpittömän tyytyväisiä ja halunneet että edelleenkin tapaamme usein. Jopa ihan sanallisia rakkaudentunnustuksia meiltä hempeitä puheita osaamattomilta on alkanut tipahdella.

Jospa tämä tästä.

Rakas voi paremin kuin puoleen vuoteen. Vietimme hyviä päiviä sekä kaupungissa että mökillä. Kävimme kirkossakin yhdessä ensi kertaa sitten pääsiäisyön. Kirkossa minulle usein totuus itsestä ja omista perimmäisistä tunteista paljastuu, niin nytkin. Tajusin, että jos kesällä olisi ollut tällaista aikaa kuin nyt, en olisi tehnyt sitoumuksia Keski-Suomeen. Olisin halunnut olla lähellä Rakasta ja lähellä kirkkoa. Nyt joudun kauas molemmista. Meidän kirkkokunnassa kun ei kirkkoja ole tiheässä muualla kuin Itä-Suomessa ja pääkaupunkiseudulla.

Tulin siis vigiliasta kiukusta kihisten, enkä rauhoittuneena niinkuin yleensä. Onneksi Rakas pystyi ottamaan vastaan ,antamaan tilaa, kuuntelemaan ja lohduttamaan. Se oli sanoinkuvaamattoman tärkeää ja hoitavaa, eikä tämmöinen ole lainkaan ollut mahdollista ainakaan puoleen vuoteen. Olen vain joutunut venymään ja vanumaan ja sopeutumaan hänen pahoinvointiinsa. Ei ihme että suhde on ollut hiuskarvan varassa.

Näin tää vain nyt sitten on. Rakastamme toisiamme mutta näyttää siltä että elämä vierittää meitä pois toistemme luota. Olen ymmälläni ja neuvoton. On vain suostuttava elämään tätä elämää tämmöisenään.
Ehkä se on niin kuin Isosisko sanoi: joskus  ei saa sitä mitä haluaa vaan sitä mitä tarvitsee.