Nyt se on pakko myöntää mitä keuhkoni aiemmin jo uumoilivat - kyllä täällä kivitalossa on jonkinasteinen sisäilmaongelma. Kellarikerroksessa suuri, kolmannessa kerroksessa kohtalainen. Kun otin asian puheeksi, Sami muistikin että joku vuosi sitten mun viihtyisään ja ihanalla järvinäköallalla varustettuun huoneeseen oli tullut vesi katosta läpi. Peltikattoon oli jäänyt vanhojen tikkaiden jäljiltä ruuvinreikiä, joita ei ollut tukittu, ja sieltä vesi pääsi sahajauhotäytteisiin ja välikaton läpi. Sami epäili onko asiaa tuolloin kunnolla korjattu. Eipä muuta kun vintille tutkimaan asiaintilaa, ja olihan siellä kaksi reikää joista vesi tippasi ihan selvästi. Siinä varmaan yksi syy huoneeni huonoon ilmanlaatuun, vaikka muutakin vikaa tässä talossa on. Yhteisöllä on aivan liian vähän työvoimaa ja rahaa pitää nämä kaikki rakennukset kunnossa. Ja usein käy niin että joku alottaaa työn mutta kukaan ei sitä lopeta. Saa nähdä miten mä keuhkoineni täällä pärjään.
Olinkin testausmielessä käynyt nukkumassa edellisen yön kolmoskerroksen toisessa päässä missä ilma tuntui raikkaammalta. Muutin sitten kamani tänään sinne elikkä tänne missä nyt kirjoitan.Tai siis olen muuttamassa, tavaroita joita en koskaan ehtinyt purkamaankaan. Ei tää muuttaminen tosiaan ikinä lopu! Vaikka tämäkin huone on kyllä erittäin viihtyisä ja näköala syksyiseen metsään ei ole huono sekään.
Muutoin olen taas tuntenut olevani oikeassa paikassa ja ihanien hauskojen erikoisten tavallisten viisaiden suulaiden hiljaisten monenlaisten ihmisten seura elähdyttää ja ilahduttaa. Kuin myös yksinolo omassa huoneessa syksyistä metsää katsellen ja kasvimaalla maan valmistelu härkäpapujen jäljiltä valkosipulin kylvöä varten sadekuurojen lomassa. On tää vaan aika uskomaton paikka.
Huomenna menen tutustumaan uuteen työpaikkaani paremmin. Onneksi alotan työt vasta joulukuun alussa.
Poika soitti. Oli allapäin. Sivari loppuu kohta, töitä sivaripaikasta on tarjottu muutamaksi kuukaudeksi mutta entä sitten. Helsinkiinkään ei huvittais jäädä mutta minne jos ei sinne. Poika täytti eilen 23 ja sitä alkaa väsyttää vuosikausien jahkaaminen ja oman paikkansa etsiminen kun opiskelemaankaan ei ole päässyt sinne minne haluaisi. En tiedä osasinko ollenkaan auttaa. Onneksi Poika kuitenkin soitti ja kertoi ajatuksistaan ja tunteistaan. Nykyään, itseasiassa jo pitkän aikaa, olemme sentään osanneet puhua toisillemme. On ollut vuosia jolloin olemme lähinnä vain riidelleet.
Voi kun se jaksaisi. Voi kun elämä kantaisi.
1 kommentti:
TArtun viimeisiin sanoihisi: Voi kun elämä kantaisi. Sitä tuntee äitinä olevansa välillä niin pieni ja rikkinäinen, neuvoton ja tyystin vailla viisautta. Tänään tämä tunne on itsessäni vahvasti läsnä. Murrosikäinen tyttönen latasi sanoillaan minut kumoon.Huokaisen ja kerään voimia.
Iloitsen kanssasi valoisista ajatuksistasi. Metsämaisemasta, mukavasta seurasta, poikasi kanssa jaetuista ajatuksista.
Elämä ottaa ja elämä antaa. Siinä ehkä sen suurin rikkaus onkin.
Siunausta ja iloa päiviisi!
Lähetä kommentti