sunnuntai 21. elokuuta 2011

toinen asia

...mikä tänään hiertää, on tämä  työpaikalla kiusatuksi tuleminen, jota en ole pystynyt riittävästi käsittelemään jotta siitä kykenisin irtautumaan.

Ensimmäinen käsittämätön konflikti esimiehen ja koko talon johtajattaren kanssa tapahtui syksyllä 2008. Koetin selvitellä sitä omin voimin, siis yrittämällä keskustella esimiehen kanssa siitä miten asian koin, mutta kun siitä ei ollut mitään apua, otin yhteyttä työterveyshuoltoon ja luottamusmieheen. Sehän vain pahensi tilannetta, koska esimies loukkaantui verisesti siitä että minä koin hänet jotenkin epäkelpona. Nyt osaisin neuvoa vastaavassa tilanteessa olevaa ottamaan jalat alleen ja pelastamaan itsensä, mutta koska työ sinänsä ja työpaikka muutoin oli ihan ok, ajattelin että pärjään kyllä kunhan vain olen esimiehen kanssa tekmisissä mahdollisimman vähän. Niin olen ollutkin ja välillä olen jaksanut ihan kohtalaisesti, mutta kyllä se tilanne on kuin ukkospilvi taivaalla jonka olemassaolon koko ajan vaistoaa vaikkei sitä varsinaisesti ajattelisi. Olen tehnyt työtäni yksin, olin kolme vuotta ainoana erityistyöntekijänä vajaan 100 henkilön työyhteisössä, en kuulunut mihinkään tiimiin, minulla ei ollut kollegan tukea, ei myöskään lähiesimiestä, ja esimiehen kanssa, joka muutoinkaan ei ymmärtänyt työstäni pajoakaan, sukset ristissä. Aina kun jouduin "keskustelemaan" hänen kanssaan, sain seuraavan viikon ajan pidellä itseäni etten olisi sanonut itseäni irti. Kukaan esimies/työtoveri koskaan ei ole saanut minua kokemaan itseäni yhtä arvottomaksi sekä ihmisenä että työntekijänä.

Sitten tulivat vielä sisäilmaoireet, jotka esimies tietenkin kuittasi vain jaksamattomuudekseni.

Minulla oli koko ajan työssä hienoinen jäytävä tunne siitä että en osaa enkä tee kylliksi, koska en saanut juurikaan palautetta työstäni eikä minulla ollut ketään kenen kanssa sitä reflektoida ja jakaa. Menetin pikkuhiljaa työmotivaationi ja uskon omaan ammattitaitooni. Siinä jamassa olen edelleen. Olen ollut vuorotteluvapaalla 3 kk eikä töihinpaluu voisi vähempää kiinnostaa. En tiedä miten nostan itseni tästä suosta tuottavaksi kansalaiseksi työuralle, jonka loppua ei siis sivumennen sanottuna  tälle ikäluokalle ole näkyvissä varmaan koskaan.

En jaksa koettaa auttaa ihmisiä rimpuilemaan tässä systeemissä joka antaa niille joilla on ja ottaa köyhimmiltä senkin vähän mitä niillä on. Joka on unohtanut välittämisen ja ihmisarvon ja kohtuullisuuden. Tiedän että minunkaltaistani auttajaa tarvitaan, sillä potilailta saamani palaute on hyvää. En vain jaksa. Psykiatrialla työskenteleminen taas on saanut minut näkemään millaista vallankäyttöä psykiatrinen hoito pahimmillaan voi olla. Miten helposti potilas leimataan yhteistyökyvyttömäksi, omaehtoiseksi, hoitokielteiseksi ja vaikka miksi, ja miten usein apu jää saamatta. Osaksi myös siksi, että hoitohenkilökunnalla on liikaa töitä (se on: ottavat liikaa töitä) eikä potilaan todelliselle kohtaamiselle ja kuulemiselle saati ymmärtämiselle ole aikaa eikä voimavaroja.

En halua olla osa tätä koneistoa.
-----

Miljoona pikku hommaa tehtävänä kun pakkaan ja koetan jättää talon siihen kuntoon ettei siisti isosiskoni, joka tänne seuraavaksi tulee, vedä hernettä nenään ;-).

Huomasin äsken, että nämä blogipostaukset päivittyy aivan väärin. Edellinenkin oli päivätty lauantaille, vaikka kirjoitin se tänään su-aamuna. En osaa korjata asiaa.








2 kommenttia:

Niina kirjoitti...

Löysin blogisi, kun olit liittynyt minun blogini lukijakuntaan. Luin kaiken alusta saakka. Tunsin hengenheimolaisuutta kanssasi. Monta yhtymäkohtaa löydän sinun blogistasi, minullakin on srk-nuorimenneisyys. Samanlaista haahuilua ja pohtimista elämäni on ollut kaiken mentyä uusiksi masennuksen ja eläkkeen vuoksi. Uskonnolliset asiat ovat myös kuuluneet elämääni aina, tällä hetkellä nekin ovat murroksessa.

Nyt kun olen toistaiseksi asettunut haaveilemaani elämänmuotoon ja löytänyt ihanan miehen, asiat tuntuvat loksahtavan paikoilleen - kuitenkin ehkä muuttuakseen taas joksikin toiseksi. Mielenkiinnolla jään seuraamaan polkuasi toivoen valoa ja lämpöä päiviisi. (Jos olisin uskonnollisempi voisin käyttää sanaa siunaus, mutta mikä minä olen sellaista kellekään toivottamaan.)

Pikkukarhu kirjoitti...

Tervetuloa Niina!
Olen lueskellut sinun blogiasi viime syksystä lähtien, kun itsellänikin on ollut palava mummonmökkikuume...
Tervetulotoivotus myös Marikille.