Hassua. Eilinen blogin kirjoittamisen aloittaminen jollain kumman lailla helpotti ja kevensi mieltä, aivan eri tavalla kuin päiväkirjan kirjoittaminen itselleen, mitä sitäkin olen ajoittain harrastanut koko ikäni. Vaikka tiedän, ettei kukaan välttämättä lue blogiani tai vaikka lukisikin, en välttämättä saa siitä tietää, jo pelkkä mahdollisuus siitä tuntuu jotenkin lohdulliselta. Alan teknologiavammaisenakin ymmärtää bloggaamisen suosiota.
Eilinen lukitun kirkonoven kohtaaminen sai minut taas putoamaan synkkään epäluuloon Jumalaa kohtaan. Näinkö Jumala vastaa, kun etsin hänen huoneestaan apua ja lohdutusta?! Maagista ajattelua jonka perusteet murenevat vähänkään lähemmin tarkasteltuna, mutta tunnetasolla niin totta. Koko ikäni olen etsinyt Jumalaa, mutta en ole kokenut mitän suuria kokemuksia jotka olisivat vakuuttaneet minut hänen olemassaolostaan satavarmasti. Kirkossa koen pyhyyttä, levollisuutta ja rauhaa, mutta muutoin Jumala kyllä pysyy hiljaa vaikka kuinka koetan kysellä hänen tahtoaan. Kuitenkin usko on minussa, en pääse siitä irti vaikka joskus olen halunnutkin. Neurotutkijat ovat löytäneet ihmisen aivoista alueita jotka uskonnollsilla ihmisillä aktivoituvat ja ei-uskonnollisilla eivät aktivoidu. Tai jotain sinnepäin, en muista tarkkaan, kysymyksenasettelu oli kuitenkin jotain senkaltaista kuin että ovatko toiset ihmiset jo aivorakenteeltaan uskonnollisia ja toiset eivät. Ettei kyse ole pelkästään kasvatuksen ja ympäristön vaikutuksesta. Välillä ajattelen että minulta puuttuu se rakenteellinen uskonnollinen osa, mutta toisaalta usko vain pysyy minussa kuin iilimato. Kai se enemmän todistaa nimenomaan siitä että usko kuuluu minuun rakenteellisena osana.
Kristinusko puhuu persoonallisesta Jumalasta johon ihmisellä voi olla henkilökohtainen suhde. Tätä en ole koskaan oikein ymmärtänyt; en ole häntä persoonana kohdannut. Tai en ole malttanut tutustua? Enemmänkin Jumala on minulle nykyaikaisesti voima, hyvyyden ja rakkauden universaali lähde.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin huomaan, miten minun primäärisuhteitteni rakkaudettomuus, etäisyys ja vihaisuus ovat vaikuttaneet siihen, millaisena näen Jumalan. Isänä, joka antaa lapselleen kiven kun hän pyytää leipää. Mykkäkoulua pitävänä äitinä, joka aikaansaa epämääräisen syyllisyyden; olen tehnyt jotain väärää mutta en tiedä mitä. Pitäisi yrittää enemmän, tämmöisenä en riitä.
Eilen iltapäivällä naapuriin, joka myöskin on vain kesäkäytössä oleva vanha maatila, tuli asukkaita. Vaimo tuli käymään ja puhuttiin ihan oikeista asioista; elämän epäoikeudenmukaisuudesta, masennuksesta, työttömyydestä, sairaudesta, selviytymiskeinoista... Mieskin pistäytyi katsomassa autoni lukkoon jumittunutta takaluukkua, mutta ei osannut hänkään sitä avata. Tuli hyvä mieli. Naapuriapu toimii ja olemme toisillemme tärkeitä, vaikkemme toisiamme kovin hyvin tunnekaan.
Rakkaalta monta epätoivoista viestiä illalla ja yöllä, ei kestä omaa pahaa oloaan. Olemme erossa neljättä viikkoa, koska hän ei jaksa olla kenekään seurassa, ei edes minun ja eikä etenkään minun. Minäkään en enää jaksa olla sukupuolettomana hoitajana, kun haluaisin olla hänen naisensa ja rakastettunsa. Enkä ottaa vastaan reaktioita joiden oikea osoite olisi joku muu kuin minä. Ero ei ole ainakaan parantanut hänen vointiaan. Minusta hän tarvitsisi ehdottomasti sairaalahoitoa, mutta hän on tähän asti kieltäytynyt sairaalasta vaikka vointi olisi kuinka huono. Hän pelkää uusia ihmisiä, lääkityksiä, joille hän on äärimmäisen herkkä eikä sopivaa ole tähän mennessä löytynyt, pelkää sairaalaa koska hänen ystävänsä on tehnyt mielisairaalassa itsemurhan...
Koetin rohkaista häntä harkitsemaan sairaalavaihtoehtoa vielä ja soittamaan terapeutilleen.
Huoh.
Tänään jäteasemareissu ja kampaaja. Nurkissa pyörii jos mitä kaatopaikalle joutavaa ja hiukset on kamalassa kunnossa kokokesäisen ja jokapäiväisen auringon, uimisen ja saunomisen jäljiltä. Sikäli olen etuoikeutettu onnenpekka että olen voinut viettää kesän joka saa hiukset kamalaan kuntoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti