tiistai 23. elokuuta 2011

tytärten taloissa

Veimme Typykän kanssa Kultakutrin tavarat Keski-Suomeen. Kultakutrilla on siellä oikein mukava ja viihtyisä, joskin rapistunut (ja siksi halpa) kaksio 3 km päässä koulusta rauhallisella ja vehmaalla pihalla varustettuna. Oli jo ehtinyt sisustaa kotoa tuoduilla tavaroilla asuntonsa  viihtyisäksi. Ja kun palasimme Typykän kanssa tänään, pääsin katsomaan myös hänen uutta kotiaan, ja sese vasta! Kaikki siistiä rempan jäljiltä, Typykällä valtavan suuri huone ja järvinäköalat. Melkein aloin ajatella että kai sitä meikäläinenkin  näin voisi asua vaikka sitten kaupungissa.

Typykkä lehahti heti syötyään kaverinsa luokse ja minut valtasi autius ja suru. Kultakutri ei enää asu täällä, eikä hänen sympaattinen Konnansa jonka kolistelua nurkissa oli niin rattoisaa kuunnella. Eikä tule enää edes käymään ennekuin tämä asunto, joka sitten oli se meidän perheen viimeinen yhteinen koti, on tyhjennetty ja luovutettu. Itkettää. Tunnen olevani huono vanhempi kun en ole kyennyt vakaaseen psyykkiseen olotilaan ja sitä myötä vakaaseen työuraan joka takaisi turvatun toimeentulon ja sen että pystyisin ylläpitämään lasten kotikaupungissa kotia johon he aina voisivat tulla. Nyt me kaikki neljä ollaan ympäri maata kukin omissa pikku kopeissamme ja missä me oikein voidaan tavata ja olla yhdessä?!

Tuli semmoinenkin ajatus kun jakelen tässä tavaroitani lapsille ja ostan heille uutta tarpeellista uusiin koteihin, että jospa minä en tarvitsekaan itselleni enää mitään?! Jospa tämä enteilee kuolemaa? Se olisi suuri helpotus, että loppuisi tämä kituminen. Ei, en ole tappamassa itseäni, koska lapsillani ei olisi sitten enää yhtään vanhempaa, mutta ajatuskin kuolemasta helpottaa.

Toki joskus aiemminkin olen ollut niin tiukilla että olen seisonut iltalenkillä junaradalla ja ajatellut että  jäänkö tähän kunnes juna tulee. Aina ajatus lapsista on tehnyt asian mahdottomaksi. Tänä kesänä ensi kertaa ajattelin että enhän minä loputtomiin voi ajatella vain toisia, joskus on ihmisellä oikeus ajatella vain itseään. No taas; yhdellä on kirjoitukset ensi keväänä, toinen alottelee juuri opintojaan uudessa kaupungissa ja kolmas ei oikein ole vielä löytänyt paikkaansa eikä edes kunnollista tyttöystävää vielä. Ei tässä vaiheessa voi. Sitten kun niillä on asiat järjestyksessä niin sitten...

Elämästäni on kadonnut mielekkyys.

Rakas, jonka elämä on paljon vaikeampaa kuin omani, jaksaa kuitenkin lohduttaa ja kannustaa. Hänellä on uskomattoman positiivinen perusmielenlaatu. Käsittämätön ihminen. Hänekin takiaan on itsemurha poisluettu vaihtoehto.

Mitä mä sitten teen?!








Ei kommentteja: