Jotenkin olemme asettuneet olemaan.
Olemme todenneet että molemmat olemme niin uupuneita ettei kummallakaan ole voimavaroja kannatella toista. Kysymys kuuluu, onko olemassa semmoista vaihtoehtoa, että tunnustamme tilanteen, kumpikin on juuri niin uupunut kuin on, ja silti jatkamme yhdessä?
Minusta totuuden tunnustaminen on ainoa pohja jolta voi ponnistaa eteenpäin. Mitä se eteenpäin meno sitten on, en tiedä.
Rakas vasta pohtii asiaa. Hänelle se on outo. Hänelle voimien loppumisen tunnustaminen on tarkoittanut eroamista.
Minä näin jo kevättalvella että suunnitelmat mummonmökin hankkimisesta ja sinne yhdessä muuttamisesta eivät ole realistisia. Hän piti unelmasta sinnikkäästi kiinni ja koska hän oli niin varma, minäkin yritin olla. Lopputuloksena oli ahdistava tunteiden solmupallo, epätoivoinen yrittäminen ja lopulta romahtaminen.
Edelleen olen vihainen siitä että olen kokenut tulleeni niin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, hylätyksi ja jätetyksi. En tiedä miten selviydyn näiden tunteiden kanssa. Tiedän, ettei Rakas tahallaan ole niin vaikea, mutta tieto ei poista minun kokemustani.
Kuitenkin olo on nyt selkeämpi ja vakaampi, ehkä jopa hitusen toiveikas.
Sää kääntyi syksyiseksi. Tänäkin aamuna sataa. No, nyt voi luvan kanssa öllötellä sisällä, leipoa mustikkapiirakkaa, lukea ja katsoa leffoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti