päivitystä

onpas aikaa vierähtänyt viimeisestä, näköjään tasan kuukausi.
nyt flunssan kourissa poissa töistä.

mitä onkaan tapahtunut tämän kuukauden aikana.

toinen äijistäni muutti pois Yhteisöstä. olihan asia ollut arvattavissa hänen pitkään jatkuneen tyytymättömyytensä takia, mutta tuli silti yllättäen ja aiheutti Yhteisössä monenlaista tunnelmaa ja pohdintaa. minä menetin hyvän työ- ja leukailukaverin ja olen ollut siitä kovin pahoillani. toisen äijän kanssa olemme tutustuneet paremmin, mutta hän viettää paljon aikaa Yhteisön ulkopuolella ja mahdollista on ettei hänkään tänne jää. olemme koettaneet viritellä Yhteisöön enemmän yhteisiä aktiviteettejä, on vietetty yksi peliviikko ja yksi leffaviikko, seuraavaksi voisimme pitää lauluviikon...mutta osanotto on ollut aika vähäistä. fiilis on ollut nyt Yhteisössä hiljainen ja hämärä niinkuin luonnossakin ja toisaalta hyvä niin.

myös kaksi naisystävää olen Yhteisöstä löytänyt, joiden kanssa on ilmennyt paljon samankaltaista elämänkokemusta. on pitkästä aikaa  turvallinen olo siinä mielessä  että lähellä on ihmisiä joiden kanssa voi tarvittaessa jakaa kipeitäkin asioita puolin ja toisin.

olen aloittanut työt ja selvinnyt siitä hengissä! tosin joulukuu on pehmeätä laskua, töitä vain 3pv/vk. on ollut kivaa. pienen työyhteisön työkaverit ja esimies ovat kannustavia ja positiivisia ja kaikki entisen työpaikan turhanaikainen pönötys puuttuu. psykologi-työparini kanssa olen päässyt tosi hyvään yhteistyön alkuun, mutta valitettavasti hän lähtee vuoden alusta perhesyiden takia toisaalle sijaisuuteen ja saattaa jäädä sille tielleen. hänen sijaisestaan taas  ei ole vielä mitään tietoa ja minua alkaa vähitellen hirvittää, koska jos sijaista ei saada, minun kontolleni jää aivan liikaa asioita. mutta itseasiassa huomasin oikeastaan tekeväni nyt sitä työtä mistä olen usein työurani aikana haaveillut. aika mahtavaa.

toisaalta on ollut ihanaa saada elämään tämä uusi ulottuvuus yhteisöelämän lisäksi, mutta senhän se tekee että Yhteisön elämään ei kovin paljon työn jälkeen enää aikaa ja paukkuja jää. jos on 8t istunut konttorissa setvien asiakkaiden tunneasioita, ei kotiin tultua oikein enää jaksa mennä istumaan  yhteisökokoukseen tai tunnepalaveriin...

sisäilman puolesta olen pärjäillyt sekä töissä että kotona, mutta parhaalla mahdollisella tavalla asiat ei ole kummassakaan. en ole sairastanut flunssaa koko syksynä ja mietin onko tämä tauti nyt nyt seurausta työpaikan sisäilmasta ja siitä että se alentaa vastustuskykyäni pikkuhiljaa. ei voi tietää. siellä saan selkeästi samanlaiset oireet kuin entisessä työpaikassa, jos olen tiloissa missä ei ole ilmanpuhdistimia, eli aiheuttaja on luultavasti 2-heksaetyyli. kotona on "vain" vähän hometta tietyissä tiloissa, jolle en reagoi lainkaan niin voimakkaasti.

Rakkaan kanssa on käyty vääntöä. jotain on selvinnyt ja jonkinlaisia uusia suuntia suhteeseemme on hahmottumassa, tosin vasta kirjallisesti; suuntien soveltuvuuden testaus käytönnössä odottaa vielä toteutumistaan. pitkästä aikaa rauhallinen olo suhteen suhteen.

jouluksi olemme Hempan ja Jompan kanssa vuokranneet talon maalta jonne tulee myös kaikkien meidän lapset. olemme sopineet ettei mitään lahoja kenellekään, ei myöskään stressiä jouluruuista, vaan kukin tekee valmiiksi sitä mitä ehtii ja haluaa ja sitten tehdään yhdessä loput. syödään sitä mitä on, ollaan vaan ja katsotaan mitä tapahtuu. ikinä ennen en ole valmistautunut jouluun näin vähäisesti! ainoa mikä siinä vähän kaivertaa on se että myöskin joulupaasto ja hengellinen valmistautuminen on jäänyt retuperälle.

äijien kanssa reissussa

olen Yhteisössä ystävystynyt kahden itseäni vanhemman, myöskin vasta Yhteisöön muuttaneen miehen kanssa ja kimpassa olemme viime päivinä harrastaneet kotimaan matkailua. torstaina kävimme Savossa toisen äijän pakulla ja haimme tavarani sikakalliista varastohotellista tänne. päivän huilattuamme jatkoimme tänään uuteen kotiseutuumme tutustumista. ajelimme mutkaisia sorateitä pitkin erämaakirkkoon, korpikirjastoon, rumuudessaan tyylipuhtaan suomalaisen kirkonkylän kebap-paikkaan syömään ja lopuksi tutustumaan toiseen yhteisöön. olen nauttinut suuresti mutkattomasta toveruudestamme ja se on tehnyt minulle oikein hyvää.

hanimuuni Yhteisössä alkaa minullakin pikkuhiljaa kääntyä arjen puolelle. huomaan, että itseäni en pääse pakoon täälläkään ja kanssa-asujillani on puolensa ja puolensa. sisäilman laatu askarruttaa edelleen. olemme, äijät ja minä, puolen vuoden koeasumisessa täällä ja siksi olemme halunneet tutustua myös muihin yhteisöihin vertailupohjaa saadaksemme. tähän mennessä omamme on kyllä vetänyt pidemmän korren puutteistaan huolimatta.

se mitä haluamme omassa Yhteisössämme muuttaa, on leikin ja ilon lisääminen. olemisen kulttuuri on sattuneesta ja pakottavastakin syystä muotoutunut täällä liian työkeskeiseksi. ja on hyvä, että asoista/ongelmista keskustellaan, tarvittaessa uuvuksiin asti, mutta luulen että jos enemmän pitäisimme hauskaa ja nauraisimme keskenämme, moni ryppyotsainen ongelmakin ratkeaisi paljon vähemmin pinnistelyin.

mikä minua ihastutti tänään toisessa yhteisössä kylässä käydessämme oli koirat! kolme suurta koiranronttia lojumassa sohvilla ja tervehtimässä lempeästi vieraita. uppouduin niin koirakontakteihin että hädin tuskin huomioin ihmiset. meillä kun ei ole eläimiä yleisessä jakelussa vaan tiukasti kytkettyinä (ja suurinpiirtein pumpuliin käärittyinä) omistajiensa kodeissa.  meilläkin näkyy nykyajan ylihygieenisyys ja ylivarovaisuus niin koira-ihminen- kuin koira-koira-suhteissakin. joku SAATTAA olla allerginen ja jotkut koirat SAATTAVAT olla vihamielisiä toisilleen ja sen takia koiria ei saa olla missään (muuta kuin tiukasti kytkettyinä ja pumpuliin käärittyinä). Niinkuin ei enää lapsetkaan saa tehdä mitään eikä olla missään muuta kuin tiukassa kontrollissa. Huoh.

kekrit

Kävimme lauantaina naapuriyhteisössä Kekreissä, joita vietettiin siellä jo 12. kertaa. Siis vanha suomalainen satokauden päättymisen ja uuden vuoden alkamisen kiitos- ja uhrijuhla. Osallistuimme rituaaliin jossa katajasavulla puhdistauduttuamme kuljimme muinaiselle uhripaikalle vaikuttavan voimallisen vanhan metsän halki jyrkän mäen päälle. Siellä mursimme palat leivästä, palan itsellemme ja palan uhrattavaksi maalle ja metsälle ja niiden hengille. Sytytimme kynttilän jonkun menettämämme henkilön tai asian muistolle. Lauloimme, pidimme toisiamme kädestä, halasimme. Oli hieno kokemus.

Ortodoksina oli hauskaa huomata, miten ritualissa, joka käsittääkseni tapahtui vanhan luonnonuskonnon perinteen mukaan, oli itseasiassa aivan samat elementit kuin meidän palveluksissamme. Suitsuttaminen, pyhittäminen, saatto, leipä, vesi (viini), pyhitetyllä vedellä pirskottaminen, edesmenneitten muistaminen, kiittäminen, kynttilät,  toinen toisemme rakastava  huomioiminen. Ne lienevät yleisuskonnolliset elementit jotka ihmistä koskettavat ja joita ihminen tarvitsee. Luterilaisessa kirkossa ne ovat liudentuneet lähes näkymättömiin, ainakin hajuttomiin ja mauttomiin ja kokemattomiin, mikä on sääli, ja selittää osaltaan ihmisten vieraantumista kirkosta.

Metsärituaalin jälkeen olisi ollut saunomista, juhla-ateria ja bilettämistä, mutta lähdin omaan yhteisöön. Rituaalissakin oli jo tarpeeksi kokemusta sulateltavaksi! Huomaan myös että pitää olla aika tarkkana yksinolon ja yhdessäolon tarpeellisen tasapainon kanssa. En jaksa kumpaakaan liian suurena annoksena. Sitäpaitsi seuraavana aamuna minulla oli keittiövuoro.

Elämä omassa yhteisössä on toisaalta asettunut uomiinsa ja toisaalta täällä on alkanut kuohua. Meitä uusia on tänä vuonna tullut aika monta ja alamme törmäillä kirjoittamattomiin sääntöihin ja kyseenalaistaa vanhoja käytäntöjä. Se ei mene kivuitta meiltä eikä "vanhoilta". Onneksi asioiden ratkaiseminen riitelemättä toimii. Se tosin tietää loputtomia keskusteluja joihin niihinkin väsyy. Mutta pikkuhiljaa asiat etenevät. Oli avartavaa vierailla toisessa yhteisössä ja saada hieman vertailupohjaa. Nämä toimii näin, ehkä mekin voitais? Nehän oli siellä ihan oikeita hippejä, me täällä ollaan niiden rinnalla ihan wannabeita...
-----
Pitkän sävyisän kauden jälkeen olen taas alkanut kitkeröityä parisuhteeni suhteen. Olen surullinen ja turhautunut ja kiukkuinen siitä että emme oikeasti elä parisuhteessa vaan enemmänkin virtuaalisuhteessa. Tapaamisten välit ovat viikkoja ja se tekee minulle hylkäämistraumoineni todella pahaa. Vaikka minulla on täällä mieluista seuraa ja puuhaa, ei se tietenkään korvaa Rakkaan läheisyyttä. Etäännymme toisistamme yhä enemmän eikä näköpiirissä ole mitään mikä muuttaisi tilannetta. Jos menetän hänet, menetän samalla parhaan ystäväni.

syyttäjä heräsi taas

Illalla meillä oli afrotanssikurssi, olin mukana ekaa kertaa. Kokemus oli toisaalta energisoiva ja hauska, kouluttaja oli reipas ja taitava ja tehokas, mutta eteni aivan liian nopeasti ensikertalais(t)en kannalta. En siis osannut. Julkisesti paljastin kömpelyyteni, rytmitajuni ja koordinaationi heiveröisyyden. Olin jännittänyt tunnille menoa etukäteen mutta onnistunut rentouttamaan mieleni ja päästämään irti pelosta. Olin tunnilla ja tunnin jälkeenkin hyvillä mielin enkä välittänyt siitä etten osannut; ei osannut moni muukaan. Oli hyvä olo.

Yöllä kello kolme herään syvään häpeään.
Niin syvällä ja tiukassa se minussa kuitenkin on.
Etten osaa, etten ole hyvä missään.
Aina vaan olen räpeltänyt vähän sitä ja vähän tätä enkä tähän ikään asti ole kehittynyt hyväksi missään.
Huoh.
Onneksi nukahdin enkä ollut enää aamulla häpeissäni.
-----
Päivä olikin yllättävä ja koskettava.

Yhden asukkaamme koira jouduttiin yllättäen lopettamaan. Se oli hyvä koira. Vaikken ehtinyt tuntea sitä pitkään, pidin siitä vilpittömästi. Surimme lounaalla  koiraa yhdessä. Huomenna etsimme sille hautapaikan.

Lounaan jälkeen saimme kuulla, että yhteisömme toisellekin pariskunnalle on tulossa vauva! Iloitsimme uutista yhdessä raparperipiirakan ja jäätelön voimin. Siis ihan huippua, yhteisöömme syntyy KAKSI vauvaa! Kun on omat lapset tehty ja lapsenlapsia ei (ehkä?) ole hetikohta tulossa, on uskomattoman onnellista että saan olla tässä mukana.

Konkretisoitui todella että kaikki mitä yhteisömme jäsenille tapahtuu, tapahtuu jokaiselle meistä ja koskettaa meitä kaikkia.

Hieno tunne.

kotona Yhteisössä

Ajoin Kainuusta palailtuani ja Kultakutrin luona yövyttyäni  aamupalalle Yhteisöön. Tuntui kuin olisin ollut poissa ikuisuuden runsaan viikon sijasta. Tunnustelin, tuntuuko minusta siltä kuin olisin palannut kotiin? Joo-o, kyllä niin voi sanoa!

Aamupalan ja kuulumistenvaihdon jälkeen listimään sipulia ja valkosipulia, nostamaan lantut ja opettelemaan pitkästä aikaa traktorilla ajamista ja kauhakuormaajan käyttöä. Voi miten se on kivaa, joskaan voimat ja 157senttisen ulottuvuudet ei vanhan Zetorin kanssa aina ihan tahdo riittää.  Mitenkähän kauan siitä on kun olen viimeksi ollut traktorin ratissa? Yli 15 vuotta ainakin.

Luin Kainuussa ollessani Paula Salomaan kirjan Narsisimin tiedostaminen, toipumisopas narsistille ja uhrille. Kyllä kolahti. Yleisessä keskustelussahan on ensin  Iso Paha Narsisti ja sitten viaton uhri, narsisti ei koskaan parane ja uhrin on viisainta juosta. Eihän todellisuus tietenkään näin yksioikoinen ole.  Salomaan mukaan sekä narsisti että uhri ovat kokeneet lapsuudessaan samanlaisen henkisen hylätyksitulemisen ja kaltoinkohtelun, mutta se ilmenee heissä vastakkaisilla tavoilla. Jossain suhteessa narsistista voi tulla uhri tai toisinpäin, tai osat voivat vaihtua saman suhteen sisällä. Salomaa puhuu lujuus-lempeys-käsiteparista; narsisti on kadottanut lempeytensä ja uhri lujuutensa. Mutta mikä parasta: molemmat voivat toipua ja tervehtyä kohti tervettä narsismia, narsisti löytää lempeytensä ja uhri lujuutensa. Tietysti narsismia ja uhriutta on monenasteista ja oleellista toipumisen mahdollistamiseksi on se että henkilö kykenee tunnistamaan tilansa ja hänellä on motivaatiota toipumiseen. Salomaa antaa myös yksinkertaisia vinkkejä tietoisuustaitojen harjottelemiseen. Harjoitukset ovat yksinkertaisia, mutta niiden sinnikäs saattaminen osaksi jokapäiväistä elämää ei taida sitä olla...

Oli hieman hämmentävää olla tuolla "ulkopuolisessa" maailmassa tämän lintukodossa oleskelun jälkeen. Ihmisten stressaantumisen aste ei tuntunut hyvältä, alkaen omista lapsista. Ne ei oikein osaa pysähtyä vaikka ovat usein tyytymättömiä hektiseen elämänmenoonsa. Samoin perheelliset työssäkäyvät ystäväni. Otin yhteyttä Auraan ja Minniin, joita molempia olen tavannut viimeksi toukokuussa. Molemmat olivat sairaslomalla, sen takia toinen ehti tavata minua puolentoista tunnin ajan, mutta toinen oli liian kiireinen tapaamiseen  jopa sairaslomallaan!  Tämän takia koin olevani niin kovin yksinäinen viimeiset ajat Savossa asuessani. Minulla oli siellä jokunen hyväkin ystävä, mutta ehdimme tavata vain muutaman kerran vuodessa. Täällä minulla on ihmisiä joita tapaan päivän mittaan monta kertaa  monenlaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla, ja ne on täällä vielä huomennakin, jolloin taas tapaan niitä monelaisissa askareissa ja yhteisillä aterioilla. Eikä yhdessäolon tarvitse olla mitään ihmeellistä, koska tarvittaessa uuteen yhdessäoloon on kyllä mahdollisuus. Voi vaikka istua hämärässä aamiaispöydässä puhumatta mitään. En vaihtaisi yksinäiseen koppielämään enkä enää ehkä edes ydinperhe-elämään.

Rakkaan kanssa käytiin läpi sitä mitä oikein on tämän sulan aikana tapahtunut. Tajusin, että pelolla on suhteessamme liian suuri osuus, ja pelko karkottaa rakkauden. Haluan omalta osaltani sanoutua irti pelosta. Siihen tarvitsen yksinäistä rauhottumisen aikaa. Sovimme parin viikon yhteydenpidottomasta ajasta. Haluan tunnustella mitä tunteita se minussa herättää.

miten tässä näin kävi

tulin eilen tänne lapsuuskotiin reipalla ja hyvällä mielellä, ja mitä tapahtuu? vähitellen sulkeudun ja lamaannun. pahoja muistoja nousee mieleen. ensin viimeisestä Isonsiskon ripityksestä; miten tunnen ihan niinkuin vanhempien eläessä, ettei mua tänne kaivata enkä osaa mitään oikein. sitten hupsahdin 8 vuoden takaiseen lokakuuhun kun näihin samoihin aikoihin olin täällä ja Typykkä ja Poika isänsä luona toisaalla Kainuussa. Typykkä soittaa itkuisena illalla että isä vaan tappelee mummun kanssa, enkä minä ole koko päivänä saanut ruokaa. voi hyvä tavaton. maratonipuhelulla rauhotan lasta, rauhotan isää, koetan saada kuvaa tilanteesta ja antaa yksityiskohtaisen toimintasuunnitelman jolla lapsi saadaan ruokittua ja unten maille; ilta oli jo niin myöhä etten lähtenyt ajamaan 150 km vaikka hilkulla oli. avuton raivo mielessä rauhallisen puheen takana: miten tuo ihminen jonka kanssa minä olen yhdessä lapset tehnyt ja joka haluaa ne luokseen ja jolle lasten hyvinvoinnin pitäisi olla ensisijainen asia, toimii noin. lasteni isä oli alkoholisti ja pahemmin mielenterveysongelmainen kuin tuolloin tajusinkaan, ja kuoli tuosta tapahtumasta puolen vuoden kuluttua. seuraavana päivänä kun hain lapset, tapasimme kaikki viimeisen kerran. mies oli säälittävän laihtunut, vapiseva, likainen. ja minulla itsesyytökset siitä miksi lähetin lapset hänen luokseen, miksi uskoin että hän pystyy heistä huolehtimaan. satojen kilometrien päästä minun olisi pitänyt puhelimessa osata arvioida hänen todellinen kuntonsa.

näistä muistoista raskautettuna sitten illalla kiukuttelin Rakkaalle puhelimessa ja meinasin perua hänen tulonsa tänne kokonaan. onneksi en kuitenkaan. nyt lähden häntä bussilta hakemaan.

kainuussa taas

tytärten kautta lapsuuskotiin hakemaan talvirenkaita ja muuta tänne jäänyttä kamaa.
tullessa sisälämpötila pirtissä plus 7. sataa. sähköpatteri päälle ja hella tulille, sisäiseksi lämmitykseksi perinteistä Jägermaisteria. nyt on jo ekat kahvit keitetty, hella humisee ja lämpöä on 15 astetta.
mikäs tässä!

aamu-uutisia autossa kuunnellessa loksahteli leuka pariinkin otteeseen. valtio vähentää avustuksiaan homekoulujen korjaamiseen.  ongelma ei taatusti ole katoamassa, päinvastoin, niinkauan kun mikään taho ei puutu  rakentamiskulttuurin häpeällisiin kusettamiskäytäntöihin jossa ainoa tavoite on kääriä isot rahat mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähin kustannuksin, viis asukkaiden/koululaisten/päiväkotilasten/työntekijöiden terveydestä. taas iso raha puhuu, eikä siinä tavallisten ihmisten elämänlaatu paljon paina. vaikka yhteiskunnalle lasku tulee olemaan suuri sairauksien hoidon ja työkyvyttömyyksien kautta. varmaan pian tehdään laki jonka mukaan sisäilma-altistuksesta johtuvien sairauksien takia ei saa enää sairauspäivärahaa! näinhän on käynyt jo työuupumus-diagnoosin kanssa.

toinen  loksahduttava asia oli se itsestäänselvä tutkimustulos, että terveydenhuollon keskittämisen takia Kelan maksamat matkakorvaukset ovat lisääntyneet huomattavasti. tämähän on ollut tiedossa keskittämistä puuhattaessa, mutta (taas) kunnat ja valtio pallottelevat kustannuksia toisilleen ja kukas sen lopulta maksaa: asiakas. matkakorvuksien omavastuuta ollaan siis nostamassa ihan reiluilla kädellä ja kenen nilkkaan se kolahtaa: syrjäseutujen sairaiden, jotka usein ovat jo ennestään pienituloisia eläkeläisiä, työttömiä jne.

huoh.
missä se vallankumous viipyy.
Wall Streetin mielenosoituksille olisi tarvetta täälläkin.

sanouduin sitten irti Facebookista. alkoi tympäistä se stalkkaaminen ja tiedonkeräys mainostajien tarpeisiin ja se, että mitä tahansa sinne pistän, se on siellä hamaan ikuisuuteen ties kenen käytettävissä. Rakas on intohimoinen sosiaalisen median käyttäjä ja olemme näiden vuosien aikana keskustelleet asiasta moneen otteeseen kärkevästikin, koska olen usein  kokenut että virtuaalinen yhteisö on hänelle  tärkeämpi kuin liveminä ja -elämä tässä ja nyt.  olen koettanut totutella asiaan, mutta se ei vain tunnu hyvältä. en pidä siitä että julkisen ja yksityisen raja häviää ja kymmenet tai sadat tai ties kuinka monet ihmiset lukevat ( minun mielestäni) liian yksityiskohtaista tietoa hänen elämästään, joskus myös meidän elämästämme. hänelle sosiaalinen media on ollut pelastus pahimpina aikoina ja ymmärrän sen. oma ratkaisuni nyt sitten oli tämä.
vaikka itsekin vuodatan tänne kaikenlaista, ja halutessaan joku varmasti saa henkilöyteni helposti selville.

onhan  tässä virtuaalielämässä  eittämättömät hyvät puolensa! siivosin eilen bookmarksejani, ja löysin sieltä blogin jota olin joskus lukenut ja merkannut parempaa tutustumista varten, ja sitten unohtanut. huomasin että bloginpitäjä on nykyisellä kotipaikkakunnallani elävä ortodoksi! ilahduin ja lähetin meilin, hän vastasi ja sovimme tapaamisesta. mahtavaa!

lasten kanssa tapasimme pitkästä aikaa kaikki läsnäollen viikonloppuna. ei ollut helppoa mutta silti lämmintä ja  mukavaa. Kultakutri on huolestuttavan stressaantunut uusista opinnoistaan ja ylipäätään uudesta elämästään ja se kyllä kuului ja näkyi. ehkä perheen ärsyttävä seura, puhuminen ja yhdessä löhiminen kuitenkin auttoi, koska Kultakutri nukkui pitkästä aikaa 10t putkeen ja oli sunnuntaina kuin uusi ihminen.

Typykkä taas oli ahdistunut luettuaan tädiltään syntymäpäivälahjaksi saamaansa Salaisuus-kirjaa, tekijää en nyt muista. en ole tutustunut kirjaan kuin pintapuolisesti, mutta minusta se oli edustava näyte amerikkalaisesta onnellisuuteollisuudesta, jossa annettuna oletuksena on se että ihmisen tulee olla koko ajan  aukottoman onnellinen ja ellei se sitä ole, jossain on vikaa. maailmankaikkeus/jumala on kirjan mukaan automaatti jota oikealla tavalla manipuloimalla ihminen saa sitä mitä se haluaa ja ellei saa, kyse on siitä ettei ihminen usko tarpeeksi. tämä on siis karkea kärjistys, moni ajatus kirjassa on ihan terve ja meikäläisen vastarannakiiskenkin allekirjoittama. oli hyvät keskustelut asiasta nuorisojaoston kanssa. onneksi ne osaa olla kriittisiä ja kyseenalaistaa valmiita totuuksia.

sade jatkuu. sekalaisten mietteiden parista kamarin uunin lämmitykseen.

uskomaton syksy

...joka hellii yhä vain lämpimillä ja aurinkoisilla päivillä!
Ihana päivä tänään(kin!). Aamupäivällä mainion työparini Karin kanssa polttopuiden ajamista rantasaunalle. Iltapäivällä parin kilometrin ratsastus metsässä Iiriksellä, tosin Lotan talutuksessa, Iiris kun saattaa olla arvaamaton tarvittaessa. Siitä on vuosia kun olen viimeksi ollut hevosen selässä enkä oikeasti osaa ratsastaa, mutta täällä voisin opetella. Oli ihanaa.

Lopun iltapäivää nostin Tuulikin kanssa purjoja.

Istuin aurinkoisella pihalla enkä millään meinannut malttaa lähteä sisään. Kaikki auringonsäteet ja D-vitamiinit talteen nyt...

Olemme Yhteisössä puhuneet kivitalon rempasta ja asumisvaihtoehdoista. Ehkä pääsenkin asumaan vanhan päärakennuksen (1850-luvulta) remontissa viimeiseen valmistuvaan huoneistoon? Tai sitten kirjastosta rempataan asuntoja. Vaihtoehtoja siis on. Terveellisten hengittävien savitalojen rakentamisestakin haaveilemme mutta en tiedä onko sen haaveen toteuttamiseksi voimavaroja.

Olen aika onnellinen.

Kaikki hyvin

Ihan outo tunne kun mikään ei ole huonosti! Niin pitkän aikaa niin moni asia on hiertänyt pahasti ja nyt ei enää.
Takana ihana syksyinen viikko mielekästä työtä raksalla ja kasvimaalla mukavien kanssa-asujien kanssa , Rakas käymässä, Kultakutri käymässä. Vaikka nyt kun omat ihmiset ovat menneet ja ilta on syksyisen hämärä, tuntuu haikealta ja yksinäiseltä, olo on kuitenkin rauhallinen ja tasapainoinen. Voi miten hyvää täällä olo minulle tekee.

Luopumista, ristiriitaa

Eilen perjantaikeskustelussa teemaksi muotoutui luopuminen. Pääsi itku, kun sanoin että on niin ikävä Rakasta, enkä tiedä pitääkö mun luopua vai onko meillä vielä yhteistä elämää. Tämä on repivä ristiriita. Minun on täällä kaikin muin  tavoin hyvä olla, mutta paha mieli siitä että Rakas on niin kaukana ja elämämme vain yhä enemmän eriytyvät toisistaan.

Luopuminen on irtipäästämistä ja hyväksymistä.
Luopumisesta ja irtipäästämisestä aukeaa uusia näköaloja tulevaisuuteen.

Tänään en ole jaksanut elää näitä todeksi.

Rakas väsyttää itseään jo kolmatta iltaa alkoholipitoisessa seurassa. Ei se mitään yletöntä läträystä harrasta ja seurakin on hyvää, mutta tiedän, että tämän takia hänen ensiviikkoinen tulonsa luokseni jää toteutumatta, koska seurassa olo vaatii väistämättä palautumispäiviä. Ei karapulan, vaan henkisen väsymisen takia.

Olen katkera siitä että jäin silloinkin, kun asuimme puolta lähempänä toisiamme, hänen perheensä ja kavereidensa muodostaman piirin ulkopuolelle. En edes ehtinyt kunnolla tutustua hänen äitiinsä, joka on näiden vuosien aikana dementoitunut. Olen nyt ymmärtänyt Rakkaan käyttäytymisen syyt, mutta silti olen katkera ulkopuolelle jättämisestä.
Siitä, että hän on koko ajan toisella kädellä työntänyt minua pois ja toisella vetänyt luokseen.
Enkä halua antaa katkeruuden saastuttaa ja kivettää minua.
Ei ole mitään mistä häntä voisi syyttää.
Tiedän miten pahasti häneenkin sattuu, jos suhteemme todella loppuu.

En tiedä mitä tehdä.
Tiedän etten voi tehdä mitään.
Asioiden pitää vain antaa olla.
Se kai se vaikeinta onkin.

Monenlaista sisäilmaa

Eilen aamulla kapusimme Karin kanssa vielä vintille ja laitoimme vesitippujen alle astiat. Kaivoin sahajauho-, sammal-, hiekka- ja selluvillaeristekerroksia pohjaan asti, mistä löytyi lahonnutta lautaa joka hajosi käsiin. Huhhhuh. Kostunut aule ei onneksi ole suuri.  Viola lupasi ottaa yhteyttä kunnan insinööriin joka on aiemminkin tutkinut Yhteisön rakennuksia. Kellarikerroshan on niin homeessa että mun on vaikeaa edes käydä siellä laittamassa pyykkiä koneeseen. Tässä tarvittaisi isot rempat.

Kävin tulevalla työpaikalla. Ilmeni, että sieltäkin on oltu evakossa sisäilmaongelmien, tarkemmin sanottuna läheisen tuttavani kaksiheksaetyylin takia. Kaksiheksaetyyliä syntyy kun märälle betonilaatalle liimataan muovimatto ja tuota ainetta löytyi myös entisen työpaikkani sisäilmasta. Tulevalla työpaikallani remppa kuulosti tehdyn asiantuntemuksella ja sen lisäksi osastonhoitaja oli puhunut rahakirstun vartijat ympäri ja saanut ilmanpuhdistimet kaikkiin huoneisiin! Vautsi. Puolentoista tunnin oleskelun aikana en huomannut tuttuja oireita, joten homma ilmeisesti toimii.

Illalla yhteisössä tunnepalaveri, jossa tällä kertaa vain kolme osanottajaa mutta sitäkin tärkeämpiä asioita yhdessä elämisestämme. Tunnepalaveri on Yhteisön elämään kuuluva viikottainen kokoontuminen, jossa on mahdollista puha siitä, miltä tuntuu. Yhteisön henkinen kirjopesu. Pidän tätä käytäntöä yhteisön toimimisen kannalta perustavanlaatuisen tärkeänä. Yhteisössähän on vain kolme sääntöä: älä kännää, älä käännytä, älä kähinöi. Kähinöinnin sijalla on yhteiset kokoukset, mm. tämä tunnepalaveri. Kaikkihan ei osallistu siihen koskaan, mutta ainakin tunteista puhmiseen on olemassa rakenteellinen tilaisuus.

Alan taas uudelta kannalta ymmärtää miten tuhoisaa mun entisen työpaikan toimintakulttuuri on. Huomaan sen nyt, kun minua on sekä täällä Yhteisössä että tulevalla työpaikalla kohdeltu kuin ihmistä, kuunneltu ja otettu huomioon ja vakavasti, niin näissä sisäilma-asioissa kuin muutenkin. Entisellä työpaikalla sisäilmaongelmat pyrittiin hyssyttelemään kuoliaaksi ja laittamaan oireilijan hysteeriseksi reaktioksi. Esimiehen tapa hyökätä ja syyllistää työntekijöitä mitä pienimmistä asioista ja tokaisut kuten "sinä olet väärässä työpaikassa" yms eivät todellakaan saaneet tuntemaan yhteenkuuluvuutta työyhteisön kanssa ja että olisin jotenkin tarpeellinen ja tärkeä osa yhteisöä.

Ei ikinä enää takaisin!!

Yhteisöön asettumassa

 Nyt se on pakko myöntää mitä keuhkoni  aiemmin jo uumoilivat - kyllä täällä kivitalossa on jonkinasteinen sisäilmaongelma. Kellarikerroksessa suuri, kolmannessa kerroksessa kohtalainen. Kun otin asian puheeksi, Sami muistikin että joku vuosi sitten mun viihtyisään ja  ihanalla järvinäköallalla varustettuun huoneeseen oli tullut vesi katosta läpi. Peltikattoon oli jäänyt vanhojen tikkaiden jäljiltä ruuvinreikiä, joita ei ollut tukittu, ja sieltä vesi pääsi sahajauhotäytteisiin ja välikaton läpi. Sami epäili onko asiaa tuolloin kunnolla korjattu. Eipä muuta kun vintille tutkimaan asiaintilaa, ja olihan siellä kaksi reikää joista vesi tippasi ihan selvästi. Siinä varmaan yksi syy huoneeni huonoon ilmanlaatuun, vaikka muutakin vikaa tässä talossa on. Yhteisöllä on aivan liian vähän työvoimaa ja rahaa pitää nämä kaikki rakennukset kunnossa. Ja usein käy niin että joku alottaaa työn mutta kukaan ei sitä lopeta. Saa nähdä miten mä keuhkoineni täällä pärjään.

Olinkin testausmielessä käynyt nukkumassa edellisen yön kolmoskerroksen toisessa päässä missä ilma tuntui raikkaammalta. Muutin sitten kamani tänään sinne elikkä tänne missä nyt kirjoitan.Tai siis olen muuttamassa, tavaroita joita en koskaan ehtinyt purkamaankaan. Ei tää muuttaminen tosiaan ikinä lopu!  Vaikka tämäkin huone on kyllä erittäin viihtyisä ja näköala syksyiseen metsään ei ole huono sekään.

Muutoin olen taas tuntenut olevani oikeassa paikassa ja ihanien hauskojen erikoisten tavallisten viisaiden suulaiden  hiljaisten monenlaisten ihmisten seura elähdyttää ja ilahduttaa. Kuin myös yksinolo omassa huoneessa syksyistä metsää katsellen ja kasvimaalla maan valmistelu härkäpapujen jäljiltä valkosipulin kylvöä varten sadekuurojen lomassa. On tää vaan aika uskomaton paikka.

Huomenna menen tutustumaan uuteen työpaikkaani paremmin. Onneksi alotan työt vasta joulukuun alussa.

Poika soitti. Oli allapäin. Sivari loppuu kohta, töitä sivaripaikasta on tarjottu muutamaksi kuukaudeksi mutta entä sitten. Helsinkiinkään ei huvittais jäädä mutta minne jos ei sinne. Poika täytti eilen 23 ja sitä alkaa väsyttää vuosikausien jahkaaminen ja oman paikkansa etsiminen kun opiskelemaankaan ei ole päässyt sinne minne haluaisi. En tiedä osasinko ollenkaan auttaa. Onneksi Poika kuitenkin soitti ja kertoi ajatuksistaan ja tunteistaan. Nykyään, itseasiassa jo pitkän aikaa, olemme sentään osanneet puhua toisillemme. On ollut vuosia jolloin olemme lähinnä vain riidelleet.

Voi kun se jaksaisi. Voi kun elämä kantaisi.

Tältä paikalta nyt

Minulla ei ole ollut mitään mallia lapsuusperheestäni siitä, miten eletään perheenä sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Vanhempani eivät koskaan varsinaisesti kutsuneet meitä käymään, ja todella harvoin olimme koolla kaikki. En taida muistaa yhtään kertaa että olisimme yhtä aikaa olleet koolla kaikki sisarukset ja heidän perheensä (ennen hautajaisia). Syynä oli ilmeisen tahtotilan puutteen lisäksi myös tilanpuute; lapsuuskotini on pieni pirtin, kamarin ja vinttihuoneen mökki. Naapureissa, joissa oli vastaava tilanne, rakennettiin kesähuoneita ulkorakennuksiin ja lämpimiä huoneita ulkovinteille tai ostettiin valmis aittamökki pihaan jotta lapset ja lapsenlapset mahtui olemaan. Ei meillä. Rahanpuute ei ollut esteenä.

Näin ollen mielessäni aika jälkeen omien lasten itsenäistymisen on ollut mielessäni musta aukko. Sitten ei ole enää mitään. Nyt olen siinä aukossa ja ilokseni huomaan miten siteet lasteni ja itseni välillä tiivistyvät ja pintaan nousee se hyvä mitä meillä on. Nyt liikutun taas niinkuin monena hetkenä tämän hektisen syksyn aikana. Olemme kuitenkin tavanneet nyt viikottain jollain kokoonpanolla (koska olen suhannut selkäni kustannuksella huonosti muotoillulla autonpenkillä ympäri Suomea!) ja kaikki ovat olleet tapaamisista vilpittömän tyytyväisiä ja halunneet että edelleenkin tapaamme usein. Jopa ihan sanallisia rakkaudentunnustuksia meiltä hempeitä puheita osaamattomilta on alkanut tipahdella.

Jospa tämä tästä.

Rakas voi paremin kuin puoleen vuoteen. Vietimme hyviä päiviä sekä kaupungissa että mökillä. Kävimme kirkossakin yhdessä ensi kertaa sitten pääsiäisyön. Kirkossa minulle usein totuus itsestä ja omista perimmäisistä tunteista paljastuu, niin nytkin. Tajusin, että jos kesällä olisi ollut tällaista aikaa kuin nyt, en olisi tehnyt sitoumuksia Keski-Suomeen. Olisin halunnut olla lähellä Rakasta ja lähellä kirkkoa. Nyt joudun kauas molemmista. Meidän kirkkokunnassa kun ei kirkkoja ole tiheässä muualla kuin Itä-Suomessa ja pääkaupunkiseudulla.

Tulin siis vigiliasta kiukusta kihisten, enkä rauhoittuneena niinkuin yleensä. Onneksi Rakas pystyi ottamaan vastaan ,antamaan tilaa, kuuntelemaan ja lohduttamaan. Se oli sanoinkuvaamattoman tärkeää ja hoitavaa, eikä tämmöinen ole lainkaan ollut mahdollista ainakaan puoleen vuoteen. Olen vain joutunut venymään ja vanumaan ja sopeutumaan hänen pahoinvointiinsa. Ei ihme että suhde on ollut hiuskarvan varassa.

Näin tää vain nyt sitten on. Rakastamme toisiamme mutta näyttää siltä että elämä vierittää meitä pois toistemme luota. Olen ymmälläni ja neuvoton. On vain suostuttava elämään tätä elämää tämmöisenään.
Ehkä se on niin kuin Isosisko sanoi: joskus  ei saa sitä mitä haluaa vaan sitä mitä tarvitsee.

Syyttäjän vierestä

Melkein joka ainoa aamu kuluneen kesän aikana olen herännyt joko muutoin huolten painamana tai sitten syyttäjän vierestä. Syyttäjä syyttää milloin mistäkin, kuten esim. lasten kasvattamisesta piloille, liian vähästä työnteosta kesänajan kodissa, elämän hukkaamisesta, siitä etten tunne sieniä ja poimi niitä vaikka metsät on niitä pullollaan, epäsosiaalisuudesta sukulaisia kohtaan, yleisestä jaksamattomuudesta, siitä että olen tämmöinen enkä semmoinen.

Mua ei yhtään huvittais enää herätä syyttäjän vierestä eikä ylipäätään kuunnella koko tyyppiä.
Miten sen saa häädettyä?
Vai onko sillä oikeesti jotain tähdellistä sanottavaa, jota minun pitäisi kuunnella?

Asumisesta

Nyt kun kaikki perheenjäsenet on saatu suotuisasti omien kattojensa alle ja omakin paikka alkaa vähitellen jäsentyä, tekee mieli hieman luodata lähimenneisyyttä, tarkemmin sanottuna syksystä 2008 tähän hetkeen, jona aikana olen laskutavasta riippuen jollain lailla ollut osallisena 8-10ssä perheeni sisällä tapahtuneessa muutossa.

Viime syksynä, jolloin kaksi lapsistani oli muuttanut takaisin kotiin ja 67 neliön kerrostaloasuntoon olisi pitänyt mahtua vakituisesti neljä ja väliaikaisesti seurustelukumppaneiden lukumäärästä riippuen 5-7 aikuista ihmistä, totesimme yksimielisesti että paras ratkaisu olisi jos voisimme kaikki yhdessä vuokrata omakotitalon tai ison kerrostalo-/rivitaloasunnon. Ratkaisu hyytyi alkumetreilleen, koska totesimme että opiskelevat Typykkä ja Kultakutri eivät mamansa kanssa asuessaan olisi saaneet asumistukea, työttömänä ollut Poika ei myöskään, työmarkkinatuella oleva Rakas (jonka oikea toimeentulon lähde olisi työkyvyttömyyseläke, mutta se on oma tarinansa) olisi kanssani saman katon alle muuttaessaan menettänyt koko toimeentulonsa, eli minun ainoana työssäkäyvänä olisi pitänyt käyttää noin 75% tuloistani asumiskustannuksiin. Jos taas jokainen asuu yksin pikku kopissaan, yhteiskunta tukee asumista täysimääräisesti. Niinpä mama muutti omaan koppiinsa, Rakas pysyi omassaan, Typykkä ja Kultakurti jäivät kahdestaan 67 neliöön saaden täyden opintorahan ja asumistuen ja Poika pääsi onneksi sivariksi Helsinkiin ja valtio maksaa asumisen. 

Meillä kauhistellaan etelä-eurooppalaisia suurperheitä jossa vanhemmat ja lapset asuvat aikuisinakin yhdessä ja pidetään itsestäänselvänä että lapset muuttaa suurinpiirtein heti peruskoulusta päästyään itsenäiseen elämään. Jos lapsi asuu kotona vielä 18-vuotiaana, sillä on varmasti  psyykkisiä ongelmia ja itsenäistymiskehitys vakavasti vaarantunut. Oma yksinäinen pikku koppi on meillä onnellisuuden ja terveen kehityksen symboli.

Koivistosta

Jotenkin äklö olo jäi eilisestä Koivisto-uutisoinnista. En ole aktiivisesti seurannut asiaa joten voin tietysti olla ihan totaalisen väärissä tulkinnoissa. Mutta jos kyseessä oli seksuaalinen häirintä, vieläpä luottamuksellisessa sielunhoitosuhteessa, on aika halpahintaista että häiritsijä kuittaa asian anteeksipyynnöllä srk:n edessä. Pahoitteliko uhrille/uhreille (sitäkään en tiedä oliko kyseessä yksi vai useampi tapaus) ja perheelleen aiheuttamaansa kärsimystä vai pyysikö anteeksi vain seurakunnalta yleisesti? Auttaako tässä uhria kukaan vaan paapotaanko vaan tekijää? No, mitä kulisseissa tapahtuu, en tiedä. Toivottavasti tapahtuu.

Tai ehkä kysesssä olikin jommankumman osapuolen (aito) rakastuminen? Siinä tapauksessa K toimi raukkamaisesti ja likasi roomalaiskirjeen sitaateillaan inhimillisen intiimin suhteen. Ainakin kielsi itsensä; lienee hän ainakin biseksuaali koska lähtee miestenväliseen seksiin. En ole ollut tietoinen Nokia-Mission homokielteisyydestä mutta ilmeisesti liike on niillä linjoilla.

Viime viikolla autolla ajessa satuin radio-Deille jossa keskusteltiin kyseisestä asiasta ja sen uutisoinnista. Keskustelu oli asiallista ja siinä oli monta hyvää pointtia, mutta yksi näkökulma jäi puuttumaan. Seksuaalinen hurmos ja uskonnollinen hurmoshan ovat hyvin lähellä toisiaan (mistä on taidehistoria todisteita pullollaan) ja seksillä on myös hengellinen ulottuvuutensa. Jos ihminen on seksuaalisesti estynyt ja haavoitettu eikä kykene toteuttamaan omaa seksuaalisuuttaan ns. normaalilla tavalla ja sitten tarjolla onkin lähes samankaltainen hurmoskokemus, mutta positiivisella hengellisellä etumerkillä varustetuna toisten läheiseksi koettujen ihmisten kanssa, rajat voivat helposti hämärtyä. Laajemmasta srk-yhteydestä eristäytyneet pienet karismaattisen johtajan ympärille rakentuneet hurmoksellisia tunteita lietsovat liikkeet sortunevat lähes aina jossain kehityksenä vaiheessa tähän. Oma lukunsa sinänsä on johtajan palvonta johon srk syyllistyy ja siltä osin on myös osaltaan vastuussa väärinkäytöksistä, tekijän omaa vastuuta mitenkään vähättelemättä.

kotona

Illankähmään meni ennekuin selvisi mistä kiikastaa. Aloin joistain Isonsiskon (isolla kirjaimella!) kommenteista oivaltaa, että se on kokenut minun taholta samaa kuin minä sen taholta: pomottamista ja ylikävelemistä. Vaikken voinut ymmärtää miksi, sanoin olevani pahoillani siitä että hän on joutunut kokemaan niin, ja siitä vyyhti purkautui rakentavaan keskusteluun ja toivon mukaan molemminpuoliseen parempaan ymmärrykseen. Kumpikaan emme halua mennä siihen perinteiseen perintöriitelyyn jonka seurauksena turjotetaan vihassa vuosikymmeniä ja sitten hautajaisissa kadutaan ja itketään.

Huuh. Jospa huomenna jaksais vaikka mennä puolukkaan näiltä ihmissuhdesetvinnöiltä.

Ulkona on upea utuinen kuutamo.

kodittomana

Lapsuuskotona.

Sadonkorjuuta. Porkkanat on 30 cm pitkiä (ainakin jotkut).

Välienselvittelyä toisen isonsiskon kanssa siitä miten perikunnan paikassa ollaan.
Hän on tarkka ja huolellinen kotitalous- ja pihaihminen. MInä olen kaikkea muuta.
Hänen mielestään asioiden pitää olla "niinkuin silloin kun äiti oli". Minun mielestäni mitä enemmän muutoksia siihen aikaan, sen parempi.
Olen aina ihmetellyt riitaisia sisaruksia perinnönjaossa. Nyt en enää ihmettele.
Mietin ensimmäistä kertaa, pitäisikö minun irtautua tästä perikunnasta. Keski-Suomesta tulikin nyt pysyvämpi projekti kuin  alunperin luulinkaan. Minut nimittäin valittiin siihen virkaan. Tulen siis olemaan täällä Kainuussa vähemmän. Ja kun nyt tuntuu siltä että olen täällä aivan väärin päin ja vaikka kuinka yritän ottaa toiset huomioon, noottia tulee.
Huokaus.
En tiedä miten jaksan olla täällä sisarusteni kanssa ensi viikkoon asti. Kaikki suojapaikat on täynnä ihmisiä, ei paikkaa mihin vetäytyä rauhottumaan.

Taustalla erityiseen herkistelyyn tämän asian suhteen on koko elämä. Olen aina asunut vuokralla tai toisten nurkissa (miniänä ollessani). Aina on ollut se uhka että joku tulee ja irtisanoo, tai tulee sanomaan että ei noin voi elää ja näin pitäisi elää. Vaikka kuinka olen koettanut elää sääntöjen ja asetusten mukaan. Koskaan minulla ei ole ollut oikeasti omaa kotia. Siksi haave omasta mummonmökistä yhdessä Rakkaan kanssa oli niin tärkeä. Nyt kun viimeinen yhteinen koti lasten kanssa on purettu, tämä kokemus siitä että lapsuuskodissakaan en ole osannut elää oikein, on erityisen raskas kokemus.

Yhtä mieltä isonsiskon kanssa kuitenkin olimme siitä, ettei päätöstä irtautumisesta pidä tehdä pahoilla mielin eikä äkkiseltään.

Toisessa ihmisessä näen aina itseni.
Koetan muistaa tämän. Ja sen, että joskus varmasti itsekin olen toista kohtaan yhtä ymmärtämätön ja joustamaton.

työhaastattelussa

Olin aivan pökertynyt työhaastattelusta tultuani. Luvattiin yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Terapiakoulutusta tarjolla, jota en nykyisessä työssäni saisi vaikka verta itkisin. Pieni tiivis työyhteisö, ei siis yksinäistä irrallista pakertamista kuten nykyisessä. Työhuone järvinäköaloin. Nykyinen palkka tottakai ja palkkatoivomuksen saa esittää. Ylilääkäri ja osastonhoitaja vaikuttivat ihan ihmisiltä. Eikä sekään haittaa että tulisin vasta vuodenvaihteessa vuorotteluvapaan loputtua.
Pikkupaikkakunnalle vain kaksi hakijaa joten 50% mahdollisuus tulla valituksi.
Jos mut valitaan, se on kyllä tarjous josta ei voi kieltäytyä.
Olisi toisaalta helpotus, jos ei valittaisi.
Pelottaa onko musta siihen?! Se on vaativa työ. Ja jos työnantaja kustantaa suuren osan terapiakoulutuksesta, se vaatii myös sitoutumista työpaikkaan. Jos uuvahdankin taas enkä täytä odotuksia.

Asettuminen Keski-Suomeen tarkoittaisi sitä että tapaamiset Rakkaan kanssa olisivat pysyvästi harvinaisia. Hänellä ei ole varaa matkustaa toiselle puolelle Suomea enkä minä jaksa matkustaa viikonloppuna jos teen täyttä työviikkoa. Surettaa. Mun toive oli asettua Pohjois-Karjalaan, mutta elämä näyttääkin veivaavan mut Keski-Suomeen.

Vaikka eihän tuota vielä tiijjä.

täällä tänä aamuna

liikutuin aamupalalla. liikutuin pienistä luontevista huomionosoituksista, hyvän huomenen toivotuksista, hyväksyvistä katseista, pienistä hipaisuista, hymyistä, jotka kaikki kertoivat että olet minulle olemassa, olet ok, on ok että olet täällä. tämä suvaitsevainen lämmin ilmapiiri teki minuun vaikutuksen jo keväällä kun ensi kertaa tulin tänne. tunne siitä että täällä SAA OLLA, yrittämättä olla jotain muuta tai enemmän tai vähemmän kuin mitä on.

siivosin siivouskomeron, johon ei enää mahtunut sisään eikä sieltä saanut enää mitään ulos. irtonaista lasiruutua lattialta nostaessani se hajosi ja sain melko syvän haavan peukalooni. siitäkö tuli tämä väsymys vai portaiden juoksemisesta ees taas siivouskomeron ja roskiksen, siivouskomeron ja erinäisten varastojen välillä, joihin uudelleensijoitin sitä kaikkea jonka joku muu oli uudelleensijoittanut siivouskomeroon.

työhaastattelu on iltapäivällä ja jännittää. miten saisi pidettyä itsessään tämän paikan ilmapiirin jossa SAA OLLA, eikä yrittäisi olla jotain muuta, enempää tai vähempää kuin mitä on.

Ikkunasta näkyy kauneus

...varsinkin kun se on pesty. Nyt on!

Ei voi muuta sanoa kuin että täällä on hyvä olla. En haluaisi lähteä pois. Huomenna on taas kuitenkin hypättävä kieseihin. Työhaastattelu paikallisessa terveyskeskuksessa, sitten Kultakutrin luo, perjantaina Savon kautta Kainuuseen. Sisarukset kokoontuvat lapsuuskotiin ja maanantaina perinnönjako. Tiistaina puolukanpoimintaa ja keskiiviikona Rakkaan luo. Rakas on varannut meille mökin torstaista sunnuntaihin läheltä Valamoa. Pääsemme palveluksiinkin jos jaksamme.

Rakkaan kanssa tärkeää meilinvaihtoa. Tilanne on mahdoton, mutta ei toivoton :-) Kaipa kaiken piti mennäkin juuri näin. Kaikesta huolimatta välillämme on syvä kiintymys ja välittäminen. Ja minulla (hetken?) seesteinen mieli.

Seinältä tipahtanut

Olo on kuin seinään juosseella joka sieltä tipahdettuaan alkaa vähitellen toeta.

Aamupäivällä oli ihana lämmin tuulinen syyspäivä, puoleltapäivin taivas veti peiton päällensä ja alkoi sataa. Nyt illalla taas selkeää ja kaunista. Olenhan minä kauniita maisemia nähnyt mutta tuo peltoaukea joka avautuu kun Yhteisön pihalta jatkaa hiekkatietä eteenpäin, on ihan erityinen. Moniväristä aaltoilevaa peltoa, avara taivas vaihtuvine väreineen, kaiken yllä kasvava kuu ja ne haikeat joutsenet, tällä kertaa kolme. Syksyn tuoksut. Missään oo tämmöstä.

Olen saanut huoneen aika hyvin kuntoon ja siitä tuli ja tulee oikein viihtyisä. Yhteisön töihin en ole tänään osallistunut. Illan olen lueskellut blogeja ja meilejä  ja kuunnellut Von Hertzen Brothersia, joka on sykähdyttävin musiikkirakkaus vuosikymmeniin. Joitain biisejä en vieläkään pysty itkemättä kuuntelemaan vaikka olen osannut ne ulkoa jo vuosia.

Outo olo. Onhan mulla ikävä. Mutta mitä ja ketä?

Yhteisössä

Eilen se loppui, muuttaminen. Viimeiset tavarat kaatopaikalle, viimeiset tavarat talteen ja viimeisen kerran ovi lukkoon.

Kaupungilla tunsin olevani jo kuin vieraassa paikassa. Typykkä bongasi minut torilla matkalla kouluun ja juoksi perässäni huutaen "äiti!" Aina ennen olen automaattisesti reagoinut kun joku missä tahansa millä äänellä tahansa huutaa "äiti", mutta nyt oli jotenkin semmoinen asenne että ei koske minua enää, enkä tajunnut että se todellakin oli oma lapsi, ennenkuin Typykkä sai minut kiinni. Huh-huh. Ihan noin totaalisesti ei nyt sentään tarttis irtautua rooleistaan.

Käytiin Typykän kanssa torikahveilla kauniissa syyssäässä ja juteltiin niitä näitä. Oli ihanaa. Minulla on niin ihanat, viisaat, viehättävät, älykkäät, kauniit ja lahjakkaat lapset että sydän pakahtuu.

Sitten ajoin Yhteisöön. Meneillään on kansainvälinen työleiri ja talo täynnä väkeä. Tuntui siitä huolimatta kotoisalta vaikka en tuntenut puoliakaan ruokapöydässä istuneista. Tuttu djemberummun töminä kuului väentuvasta lämpimään iltaan. Etsin sänkyä ym. tarpeellista huoneeseeni ja matkalla tapasin tuttuja joiden kanssa piti jäädä juttelemaan. Siivoamista, tavaroiden kantamista huoneeseen, sisustamisen suunnittelua. Hämärissa kävelin rantasaunalle ja hiillosta oli kiukaan alla vielä sen verran että sain tulet syttymään helposti. Kynttilöitäkin löytyi. Saunoin kaikessa rauhassa ja kävin uimassa. Yksinäinen joutsen lensi yli haikeasti.
Kaikki minussa vastaa myönteisesti tälle paikalle ja alan rauhottua. Vaikka pinnan alla edelleen monet ristiriitaiset yllykkeet ja mielenliikkeet repii minua eri suuntiin ja aiheuttaa levottomuutta ja ahdistusta.

Ainoa asia joka täällä epäilyttää on tuttu kiusa, sisäilma. Asun kivitalon ylimmässä, kolmannessa kerroksessa. Kivitalon kellarikerros on aivan kauhea sisäilmaltaan, siellä en pysty kuin käymään. Ekassa kerroksessakin joissain kohdin haisee ihan selvä home. Kolmannessa on paras ilmanlaatu, mutta ei kovin hyvä täälläkään. En tiedä miten mun käy. En millään haluaisi että täällä oleminen kaatuu siihen että terveys ei kestä.
Toinen seikka mikä ehkä aiheuttaa ilmanlaadun huononemista mun huoneessa on vanhat kauniit sohva ja nojatuoli. Pitää ainakin imuroida ne tänään huolella ja tunnustella auttaako se asiaa.

Illalla kuulin että Yhteistalon, uusimman rakennuksen joka on rakennettu varmaan 70-80-luvulla, koneellinen ilmanvaihto on kustannussyistä pysäytetty kokonaan. Herranen aika. Jos talo on rakennettu toimimaan koneellisella ilmanvaihdolla, se ei toimi jos ilmanvaihto pysäytetään. Eihän siellä silloin vaihdu mikään, vai riittääkö se että tuuletetaan ikkuna avaamalla? Rakenteissa on muovit ja vesihöyry tiivistyy sinne vedeksi ja aiheuttaa ties mitä. En tiedä onko tämä hätävarjelun liiottelua ja pirujen maalaamista seinille, mutta varovaiseksi tässä on altistuksen myötä tullut. Tuon perusteella en kyllä Yhteistaloonkaan menisi asumaan.

Rakas on saanut punaisesta langasta kiinni ja oivaltelee isoja asioita niin itsestään kuin meidän suhteestammekin. On kauhean ikävissään ja varaamassa ensi viikoksi meille Metsähallituksen mökkiä kolmeksi yöksi. Osti myös joulukuuksi meille liput Sielun veljien klubikeikalle. Pääsen minäkin näkemään kulttibändin. Minähän aloin kuuntelemaan Ismo Alankoa tarkemmin vasta Säätiön aikoihin enkä Sielun Veljien aikaan vielä ollut päässyt ollenkaan keikoilla käymisen makuun lähinnä lehmänlypsyn ja kainuulaisten  pitkien etäisyyksien ja autottomuuden ja rahattomuuden ja minkä ties takia. Rakkaalle taas Siekkarit on merkinnyt ja merkitsee todella paljon ja hän haluaa ehdottomasti jakaa jälleennäkemisen kanssani. Mikä liikuttaa minua.

Minä en ole ikävissäni. Olen näiden runsaan kahden vuoden aikana niin paljon turhaan  ikävöinyt ja halunnut häntä ja liian usein tullut torjutuksi ja pettynyt, että tunteet ovat vähitellen kuihtuneet. En tiedä vieläkö ne elolle selviää. En tiedä tulevatko Rakkaan oivallukset ja hidas toipuminen minun kannaltani liian myöhään.Toivon että ei, mutta  en tiedä.

Nyt aamupalalle ja uuteen päivään.

kyllä siitä selvisi

...vaikkei vieläkään ihan kokonaan. vielä on maanantaina tehtävä yksi keikka kaatopaikalle ja viimeisteltävä siivoukset.
huomenna en tee yhtään mitään! onneksi on tämä Espanjassa olevan ystävättären tyhjä asunto missä olla.

on se kumma: miten tavaraa voi aina vaan riittää vaikka kaksi tytärtä on jo vieneet siitä sumasta kaiken elämiseensä tarvittavan, olen tehnyt jo useamman keikan kaatopaikalle ja kirpparille, paketoinut omia tavaroitani viisi siirtolavallista varastoon ja aina vaan sitä on ...

en muuta enää ikinä.

olen niin väsynyt etten enää edes ymmärrä miten väsynyt olen.

Minulla oli eilen syntymäpäivä.
Rakkaallakin oli.
(kun aikoinaan tutustuimme, minun piti näyttää hänelle henkilöllisyystodistukseni kun hän ei mitenkään voinut uskoa että hänen ihastuksellaan oli sama syntymäpäivä kuin hänellä itsellään!)
Rakkaan piti tulla tänne. Ei tullut.
Olin vihainen ja pettynyt ja surullinen.
Tänään sain häneltä kaksi meiliä jotka saivat minut ymmärtämään että  hänessä tapahtuu nyt jotain, lujaa, ja  miksi hän ei kyennyt tulemaan.
Ensimmäistä kertaa hän kertoi minulle kuka häntä hyväksikäytti pienenä poikana.
Ensimmäistä kertaa hän myös tuntui olevan valmis opettelemaan yhdessä kanssani toisenlaisia tapoja toimia tietyissä kriisitilanteissamme.
Tuntuu varovaisen hyvältä ja pikkuisen toiveikkaalta.

Ensi viikolla työhaastatteluun Keski-Suomeen.
Mitähän siitäkin tulee...

ehkä tästä selviää

Palasin Tampereen ja Kultakutrin kautta Savoon. Auto oli korjattu Tampereella hyvin ja se korjaamo täällä Savossa, joka ei korjannut autoa hyvin, suostui hyvittämään minulle Tampereen työt! Erinomaista asiakaspalvelua!

Kävin katsomassa varastoa tavaroilleni ja päätin siirtää ne perjantaina sinne. Puhuin jo muuttoautonkin valmiiksi. Kun mietin tavaroiden vakuuttamista varkauden tms. varalle, minulle soitettiin vakuutusyhtiöstä! Kerrankin todellakin oikeaan aikaan. Tein sopimuksen; taas yksi huoli vähempänä.

Kirpparilta käyvät torstaina hakemassa joutilaat tavarat veloituksetta. Sekin vielä!

Ja vanha naapuri Timppa tulee perjantaina auttamaan tavaroiden siirtämisessä. Poikakin pääsee tulemaan jo to-iltana.

Ehkä tästä selviää :-)

oma elämä

Kaisa soitti Yhteisöstä ja kysyi mitä huonekaluja haluan omaan huoneeseeni kun syyskuun puolessavälissä tulen. Puhelun jälkeen olin jotenkin aivan äimistynyt. Herranen aika: minulla on paikka jonne mua odotetaan ja siellä oma huone jonka saan sisustaa niinkuin haluan! Samalla tajusin etten ole ajatellut lainkaan mitä tavaroita itse tarvitsen nyt purettavasta kodista ja olen turhaan pakannut varastoon meneviin sellaista mitä voin käyttää Yhteisössä omaksi ilokseni ja viihtyvyydekseni. Olen täy-sin unohtanut itseni ja oman elämäni ja huolehtinut vain siitä mitä lapset tarvii ja kenelle mitäkin. Voi hyvä tavaton...ei ihme että voin huonosti ja haluaisin mieluummin kuolla kuin elää!

Muutoinkin tämä päivä oli ihana. Menin  Uspenskiin liturgiaan aamuisesta päänsärystä huolimatta ja ovella törmäsin Mikaeliin, joka on suuresti arvostamani ihminen ja työpaikkani pitkäaikainen kouluttaja. Viime kesänä törmäsimme Polvijärven kirkossa, missä sattumoisin olimme Rakkaan kanssa. Mikaelin näkemisestä tulee aina  niin hyvä mieli. Hän on kuin hyvä haltijani joka pelkällä läsnäolollaan auttaa.

Kirkossa oli myös Anna, Rakkaan vanha ystävä, johon minäkin viime kesänä tutustuin ja ihastuin heti. Emme ole tavanneet kuin tuon yhden kerran, mutta jälleennäkeminen oli sydämellinen ja molemmille suuri ilahtumus. Menimme kirkkokahveille joka olikin runsas ateria. Voi kuinka tulivatkin ruokituksi sekä henki, mieli että ruumis!

Sitten Pojan kanssa syömään (tällä kertaa söin vain jälkiruuan!) ja teatteriin. Tämä Paratiisi teatteri Takomossa oli ensimmäinen keskinkertainen esitys tällä reissulla. Tarina oli kiintoisa mutta toteutus vähän  harrastelijateatterimainen sanan huonommassa merkityksessä. Lähdin väliajalla poikkeen. Tänä iltana olisi vielä Vanha mies tanssii, jos vain jaksan mennä.

Onhan tämä viikonloppu ollut tervetullut irtiotto kotipuolen kaaoksesta. Kyllä kulttuurilla on tervehdyttävä vaikutuksensa.

Olen elänyt lyhyen ajan kuluessa muutaman päivän tällaisissa ääripäissä: 230 ihmisen kylässä Jäämeren rannalla ja pääkaupunkimme keskustassa. Erittäin kiinnostavia paikkoja molemmat mutta ei tarvitse kauan miettiä kumman valitsisin asuinpaikakseni jos valita pitäisi! Kesäinen Helsinki on ihana, mutta äänimaailma ja hektinen tunnelma uuvuttavat minut nopeasti. Seka Pojan että Annan kanssa keskustellessa piirtyi esiin kuva kaupungista jossa jokainen on pakotettu laittamaan itsensä ja oman selviytymisensä etusijalle, jossa on helpointa vastata "hyvää kuuluu" koska kysyjä ei todellisuudessa halua kuulla mitä kuuluu, jossa se joka kertoo että menee huonosti, ei ole enää täydestä otettava ihminen, jossa apua lähimmäisiltään on vaikea saada. Tämä yllätti minut. Ero pikkukaupunkeihin jotka tunnen, on suurempi kuin olin luullut.

Huomenna sitten takaisin sinne pikkukaupungin kaaokseen...

mikä päivä

lähtö Pirkkalan lentoasemaa kohti 5.30 mukana innokas ja jännittynyt ystävättäreni tyttärensä kanssa matkalla Sevillaan.

matkalla huomaan hiljaa itsekseni että eilen rempattu auto käyttäytyy huolestuttavasti ja matkan edetessä yhä vain huolestuttavammin. onneksi kyytiläiseni eivät huomaa mitään.

saavumme Pirkkalan kentälle, ja siihen loppuu ranskalaiseni matkanteko. etunivelistä kuuluu h-tinmoista kolinaa eikä auto liiku eteen eikä taakse.

soitan vakuutusyhtiön hätäpäivystykseen. käy ilmi että hinausta ei korvata koska auto on liian vanha. lähettävät kuitenkin hinausauton minun laskuuni.

Tampereella odottelen aikani Ollankedon korjaamolla diagnoosia. vetonivel rikki, uuden saa vasta maanantaina. kustannusarvio n. 150e.

koetan soittaa eiliselle korjaamolle haukkuakseni heidät ja ammattitaitonsa alimpaan hornankattilaan. eivät vastaa, ehkä hyvä niin.

kävelen rautatieasemalle missä muistan että makkari jäi autoon. Pojan luona ei ole ylimääräisiä vuodevaatteita.

juoksen takaisin autokorjaamolle hakemaan makkarin.

palattuani rautatieasemalle huomaan että Helsingin junan lähtöön onkin vielä aikaa ja juon rauhoitusoluen asemaravintolassa.

matkustan Helsinkiin, missä kaikki sujuu hyvin.

Pojan sivaripaikka kulttuuritehdas Korjaamo on kerrassaan mainio paikka. katson Taru Mäkelän ohjaaman Hannah ja rakkaus sekä Jakop Ahlbomin Sisäjuvia. molemmat ovat  järkyttävän hyviä.

olen umpiväsynyt. koetan nukkua Pojan lattialla liikenteen melusta huolimatta.

hösötystä

Autokin oireili Keski-Suomen reissulla niin vakavasti että pakko oli viedä se tarkistettavaksi; jotta uskaltaako tällä Helsinginreissulle lähteä. Ihmeen kautta sain tarkistusajan eiliseksi ja isompi remppahan siitä tuli: iskareiden laakerit piti vaihtaa. Sinänsä tämä minun  vuosimallia-94  oleva, toissa keväänä tonnilla kesäautoksi hankittu ranskalaiseni on palvellut huippuhyvin ja tosi vähin remontein vaikka sillä on ajettu varmaan jo 30 000 km oston jälkeen kesäsä talavesa.


Eilenillalla kerkesin ehtoopalvelukseenkin. Oli kiitosakatistos, kiitos Jumalalle kaikesta. Se on kovin kaunis, ja tosi tarpeeseen katkeralle ja synkälle mielelleni. Totesin taas että yksi syy siihen että olen joutunut näin pahaan jamaan henkisesti on se etten ole päässyt säännöllisesti kirkkoon. Palvelukset aina palauttaa ja ravistaa minut jotenkin raiteilleen ja paikalleen. Vaikken nyt juurikaan pystynyt keskittymään enkä kiittämään, silti.

Ja sitten on pakattu. Päät hajoilee sekä minulta että Typykältä, joka myös yrittää käydä koulua tämän hässäkän keskellä. Huomenna karkaan tätä kaaosta siis Helsinkiin, lähtö on aamulla kello 5.

Rakas kuuluu voivan paremmin :-)

tytärten taloissa

Veimme Typykän kanssa Kultakutrin tavarat Keski-Suomeen. Kultakutrilla on siellä oikein mukava ja viihtyisä, joskin rapistunut (ja siksi halpa) kaksio 3 km päässä koulusta rauhallisella ja vehmaalla pihalla varustettuna. Oli jo ehtinyt sisustaa kotoa tuoduilla tavaroilla asuntonsa  viihtyisäksi. Ja kun palasimme Typykän kanssa tänään, pääsin katsomaan myös hänen uutta kotiaan, ja sese vasta! Kaikki siistiä rempan jäljiltä, Typykällä valtavan suuri huone ja järvinäköalat. Melkein aloin ajatella että kai sitä meikäläinenkin  näin voisi asua vaikka sitten kaupungissa.

Typykkä lehahti heti syötyään kaverinsa luokse ja minut valtasi autius ja suru. Kultakutri ei enää asu täällä, eikä hänen sympaattinen Konnansa jonka kolistelua nurkissa oli niin rattoisaa kuunnella. Eikä tule enää edes käymään ennekuin tämä asunto, joka sitten oli se meidän perheen viimeinen yhteinen koti, on tyhjennetty ja luovutettu. Itkettää. Tunnen olevani huono vanhempi kun en ole kyennyt vakaaseen psyykkiseen olotilaan ja sitä myötä vakaaseen työuraan joka takaisi turvatun toimeentulon ja sen että pystyisin ylläpitämään lasten kotikaupungissa kotia johon he aina voisivat tulla. Nyt me kaikki neljä ollaan ympäri maata kukin omissa pikku kopeissamme ja missä me oikein voidaan tavata ja olla yhdessä?!

Tuli semmoinenkin ajatus kun jakelen tässä tavaroitani lapsille ja ostan heille uutta tarpeellista uusiin koteihin, että jospa minä en tarvitsekaan itselleni enää mitään?! Jospa tämä enteilee kuolemaa? Se olisi suuri helpotus, että loppuisi tämä kituminen. Ei, en ole tappamassa itseäni, koska lapsillani ei olisi sitten enää yhtään vanhempaa, mutta ajatuskin kuolemasta helpottaa.

Toki joskus aiemminkin olen ollut niin tiukilla että olen seisonut iltalenkillä junaradalla ja ajatellut että  jäänkö tähän kunnes juna tulee. Aina ajatus lapsista on tehnyt asian mahdottomaksi. Tänä kesänä ensi kertaa ajattelin että enhän minä loputtomiin voi ajatella vain toisia, joskus on ihmisellä oikeus ajatella vain itseään. No taas; yhdellä on kirjoitukset ensi keväänä, toinen alottelee juuri opintojaan uudessa kaupungissa ja kolmas ei oikein ole vielä löytänyt paikkaansa eikä edes kunnollista tyttöystävää vielä. Ei tässä vaiheessa voi. Sitten kun niillä on asiat järjestyksessä niin sitten...

Elämästäni on kadonnut mielekkyys.

Rakas, jonka elämä on paljon vaikeampaa kuin omani, jaksaa kuitenkin lohduttaa ja kannustaa. Hänellä on uskomattoman positiivinen perusmielenlaatu. Käsittämätön ihminen. Hänekin takiaan on itsemurha poisluettu vaihtoehto.

Mitä mä sitten teen?!

toinen asia

...mikä tänään hiertää, on tämä  työpaikalla kiusatuksi tuleminen, jota en ole pystynyt riittävästi käsittelemään jotta siitä kykenisin irtautumaan.

Ensimmäinen käsittämätön konflikti esimiehen ja koko talon johtajattaren kanssa tapahtui syksyllä 2008. Koetin selvitellä sitä omin voimin, siis yrittämällä keskustella esimiehen kanssa siitä miten asian koin, mutta kun siitä ei ollut mitään apua, otin yhteyttä työterveyshuoltoon ja luottamusmieheen. Sehän vain pahensi tilannetta, koska esimies loukkaantui verisesti siitä että minä koin hänet jotenkin epäkelpona. Nyt osaisin neuvoa vastaavassa tilanteessa olevaa ottamaan jalat alleen ja pelastamaan itsensä, mutta koska työ sinänsä ja työpaikka muutoin oli ihan ok, ajattelin että pärjään kyllä kunhan vain olen esimiehen kanssa tekmisissä mahdollisimman vähän. Niin olen ollutkin ja välillä olen jaksanut ihan kohtalaisesti, mutta kyllä se tilanne on kuin ukkospilvi taivaalla jonka olemassaolon koko ajan vaistoaa vaikkei sitä varsinaisesti ajattelisi. Olen tehnyt työtäni yksin, olin kolme vuotta ainoana erityistyöntekijänä vajaan 100 henkilön työyhteisössä, en kuulunut mihinkään tiimiin, minulla ei ollut kollegan tukea, ei myöskään lähiesimiestä, ja esimiehen kanssa, joka muutoinkaan ei ymmärtänyt työstäni pajoakaan, sukset ristissä. Aina kun jouduin "keskustelemaan" hänen kanssaan, sain seuraavan viikon ajan pidellä itseäni etten olisi sanonut itseäni irti. Kukaan esimies/työtoveri koskaan ei ole saanut minua kokemaan itseäni yhtä arvottomaksi sekä ihmisenä että työntekijänä.

Sitten tulivat vielä sisäilmaoireet, jotka esimies tietenkin kuittasi vain jaksamattomuudekseni.

Minulla oli koko ajan työssä hienoinen jäytävä tunne siitä että en osaa enkä tee kylliksi, koska en saanut juurikaan palautetta työstäni eikä minulla ollut ketään kenen kanssa sitä reflektoida ja jakaa. Menetin pikkuhiljaa työmotivaationi ja uskon omaan ammattitaitooni. Siinä jamassa olen edelleen. Olen ollut vuorotteluvapaalla 3 kk eikä töihinpaluu voisi vähempää kiinnostaa. En tiedä miten nostan itseni tästä suosta tuottavaksi kansalaiseksi työuralle, jonka loppua ei siis sivumennen sanottuna  tälle ikäluokalle ole näkyvissä varmaan koskaan.

En jaksa koettaa auttaa ihmisiä rimpuilemaan tässä systeemissä joka antaa niille joilla on ja ottaa köyhimmiltä senkin vähän mitä niillä on. Joka on unohtanut välittämisen ja ihmisarvon ja kohtuullisuuden. Tiedän että minunkaltaistani auttajaa tarvitaan, sillä potilailta saamani palaute on hyvää. En vain jaksa. Psykiatrialla työskenteleminen taas on saanut minut näkemään millaista vallankäyttöä psykiatrinen hoito pahimmillaan voi olla. Miten helposti potilas leimataan yhteistyökyvyttömäksi, omaehtoiseksi, hoitokielteiseksi ja vaikka miksi, ja miten usein apu jää saamatta. Osaksi myös siksi, että hoitohenkilökunnalla on liikaa töitä (se on: ottavat liikaa töitä) eikä potilaan todelliselle kohtaamiselle ja kuulemiselle saati ymmärtämiselle ole aikaa eikä voimavaroja.

En halua olla osa tätä koneistoa.
-----

Miljoona pikku hommaa tehtävänä kun pakkaan ja koetan jättää talon siihen kuntoon ettei siisti isosiskoni, joka tänne seuraavaksi tulee, vedä hernettä nenään ;-).

Huomasin äsken, että nämä blogipostaukset päivittyy aivan väärin. Edellinenkin oli päivätty lauantaille, vaikka kirjoitin se tänään su-aamuna. En osaa korjata asiaa.

jumittaa

Sisällä on niin paljon tunteita ja ajatuksia etten saa niistä otetta. Eivät mahdu tulemaan ulos. Niinpä lamaannun ja vajoan "kaikki on turhaa ja mitä missään on järkeä"-olotilaan. Olo tuntuu ahdistuksena vatsassa, rinnassa ja kurkussa.

Rakas oli ollut eilenillalla kahdeksasta puoli kahteentoista ortotodoksisessa yöpalveluksessa. Voi miten minäkin kaipaan kirkkoon. Mutta en jaksa lähteä ajamaan sataa kilometriä, varsinkin kun tänään pitäisi pakata kahden tai ehkä jopa kolmen viikon tavarat, ja kun huomenna lähden, ajamista riittää. Kainuusta Savoon, Savosta Keski-Suomeen viemään Kultakutrin tavaroita, takaisin Savoon, ellei sitten heitetä Tampereen Ikea-keikkaa vielä siihen väliin, Savosta Helsinkiin Pojan luo Pirkkalan lentokentän kautta, koska lupasin viedä tosi vähillä rahoilla matkustavan työttömän ystävättäreni lentokentälle kun hän lähtee tyttärensä luo Espanjaan. Helsingistä taas Savoon tekemään Typykän muuttoa ja ihmettelemään mihin omat tavarat laitetaan. Jos hyvin käy (tai huonosti, mistä sen tietää) niin tulee kutsu työhaastatteluun Keski-Suomeen, minne singahdan vielä ennekuin palaan takaisin Kainuuseen perinnönjakoon sisarusteni kanssa. Huuh. Pelottaa miten pahasti pimahdan tuossa karusellissa.

Helsinkiin Pojan luo kuitenkin haluan mennä koska en ole hänen luonaan vielä käynyt vaikka hän on asunut siellä jo vuoden alusta asti. Kaiken lisäksi hän saa minulle vapaalippuja Korjaamon Stage-teatterifestivaaliin enkä voi semmoista ihanuutta jättää väliin!

Tätä rakkaussuhdetta tietenkin mietin ja olen aika hukassa sen kanssa. Mitä pidempään Rakkaan kanssa olen, sitä vähemmän häntä tunnen. Kai se niin on muutoinkin; mitä enemmän toista oppii tuntemaan, sitä enemmän myös huomaa miten vähän toista tuntee. Rakkaalla on kuitenkin lisänä tuon sairauden tuoma tuntemattomuus, osapersoonat, joista hän nyt vasta itsekin alkaa päästä selville. En tiedä mikä on "oikeaa" Rakasta, ja toisaalta kaikki ne persoonat ovat häntä.

Pahimmalta minusta on koko ajan tuntunut se, että hän haluaa pitää oman elämänsä kotikaupungissaan hyvin erillään minusta. Käyn hänen luonaan hyvin harvoin ja tunnen hyvin pinnallisesti hänen ihmisiään siellä. Hän ei kestä ketään kotonaan, ei edes minua, tai ehkä nimenomaan ei juuri minua; tosin ei hän ketään muutakaan sinne päästä. Kotona oleminen on ollut hänelle sairaudesta johtuen vaikeampaa kuin minun luonani oleminen, ja vasta nyt, puolentoista vuoden traumaterapian jälkeen, hän alkaa osata olla kotonaan olematta koko ajan pelosta jäykkänä. Ja vasta nyt hän alkaa jollain lailla ymmärtää, miltä minusta on tuntunut se, ettei hän halua jakaa arkielämäänsä minun kanssani. Olen tulkinnut sen sitoutumisen välttelynä ja että hän haluaa kotikaupungissaan pitää yllä sinkun imagoa. Ilmeisesti siitä ei kuitenkaan ainakaan tietoisella tasolla ole kysymys.

Rakas on siis erittäin vakavasti traumatisoitunut ihminen joka samaan aikaan on myös erittäin monipuolisesti sivistynyt, älykäs, herkkä, sosiaalisesti taitava, osallistuva ja mukava mies. Absurdia on, että kun terapia etenee, vointi jossain mielessä vain huononee. Nuorempana defenssit ovat toimineet ja pitäneet hänet koossa, enää sitä tietä ei voi jatkaa. Minä olen luvannut olla tässä mukana, mutta en tiedä miten jaksan ilman tukea.
Viime talvena kävin itsemaksaen hyvällä yksityisellä  terapeutilla, mutta vuorottelukorvauksella ei terapiamaksuja maksella ja sitä paitsi en edes tiedä missä oikein sijaitsen! Julkisen puolen kautta on mahdotonta saada terapeuttia joka oikeesti jotain tästä problematiikasta ymmärtäisi.

Pelottaa ettei Rakas toivu. Olen tänä kesänä tavannut monien vuosien jälkeen lasteni isän lapsuudenystävän josta tuli aikoinaan minunkin ystäväni. Hän on sairastanut pitkään kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja on eläkkeellä sen takia. Oli  surullista nähdä miten kapeksi elämänpiiri oli kutistunut ja miten tiukasti hyvinvointi ja toimintakyky riippuu siitä että kaikki sujuu omien rutiinien mukaan tutusti ja turvallisesti. Kun muistaa sen nuoren lahjakkaan elämänhalua ja yrittämistä täynnä olevan miehen jonka joskus tunsin.

Kiitos, kyllä kirjoittaminen taas helpotti hieman.

yksin

Rakas lähti. On hämmentynyt olo. Rakas on niin rakas. Ja niin kovin hauras. Vasta itsekin opettelee tulemaan toimeen sairautensa kanssa ja yrittää opettaa minuakin.

Tämä kesä on mennyt kuin sumussa. Ensin sen tosiasian pikkuhiljaista valkenemista että Rakas voi todella huonosti eikä jaksa olla niinkuin ennen, että suunnittelemamme asiat eivät yhdessä  toteudu. Sitten sen sulattamista että hän lähti ja minä jäin ja sen epävarmuuden sietämistä etten tiedä näemmekö edes enää. Nyt ehkä alkaa kolmas, vähän selkeämpi jakso. Olemme sitten näin. En tiedä onko Rakkaasta koskaan muuttamaan saman katon alle minun tai kenenkään kanssa. Minä toivoisin vakautta, turvallisuutta, jatkuvuutta, yhteistä arkea. Suhde rakkaan kanssa saattaa jäädä ikuiseksi seurusteluksi.

Katsoimme loppuun Taisteluplaneetta Galactican. Upea sarja. Vaikkei nimestä ehkä voisi päästellä, sarja käsittelee hienosti ihmisen peruskysymyksiä: mikä on ihminen, kuka on lähimmäinen, ihmisen suhdetta teknologiaan, luontoon, maailmankaikkeuteen, Jumalaan... sekä peilaa myös valmistumiajankohtansa amerikkalisen yhteiskunnan ajankohtaisia teemoja ja politiikkaa. En ole aiemmin ollut innostunut scifistä, mutta kiitos Rakkaan, sekin genre on viime vuosina auennut.

Aurinko paistaa taas monen sateisen päivän jälkeen, mutta tuuli on syksyisen kylmä.
Tuntuu hyvältä olla taas yksin kun on puolitoista viikkoa ollut seurassa.

Blogini on saavuttanut uuden vaiheen: minulla on lukija! Tervetuloa Liisa.

jatkuvaa sadetta

Sade vain jatkuu. Tänään pitää taas lämmittää pirtin uunia. Taidan myös nostaa sipulit kuivumaan, varret ovat jo kaatuneet. Myös lantut on nostettava, koska ensi viikon alusta lähden ja olen poissa varmaan pari viikkoa. Sinä aikana lantut varmaan jo menee puisiksi.

Keitin eilen härkäpapuja. Olivat kitkeriä. En ole ennen kasvattanut härkäpapuja, mutta paikallisessa kaupassa ei ollut keväällä muita papujen siemeniä. Keitinkö papuja liikaa, vai pitäisikö niiden vielä kypsyä maalla, vai mikä meni pieleen? Mutta mukavaa oli eilen syödä omavaraisesti: oman maan papua, porkkanaa, pottua, joesta saatua haukea (joka oli järkyttävän suuri enkä meinannut saada sitä hengiltä en puukoilla enkä puntareilla!huh.) sekä mustikkapiirakkaa lähimetsän mustikoista. Tähän kun pääsisi ihan kokoaikaisesti.

Aika romanttisesti saunottiin eilen Rakkaan kanssa kynttiläsaunassa kun ympärillä oli synkkä ja myrskyinen yö. Muisteltiin suhteemme alkuaikoja. Rakas ei muista juuri mitään, amnesia jyrää. Varsinkaan meidän intiimistä elämästä silloin. Vähän kuin olisin dementikon kanssa.

Mukavaa on kuitenkin ollut olla yhdessä, vaikka epätietoisuus tulevasta hiertääkin eikä mitään valmiita vastauksia ole mihinkään.

Voi kun löytäisin jonkun joka elää samassa tilanteessa, siis hyväksikäytetyn, traumatisoituneen ja dissosiaatio-oireista kärsivän ihmisen kanssa. Vertaistuki ehkä helpottaisi.

totuuden tunnustaminen

Jotenkin olemme asettuneet olemaan.
Olemme todenneet että molemmat olemme niin uupuneita ettei kummallakaan ole voimavaroja kannatella toista. Kysymys kuuluu, onko olemassa semmoista vaihtoehtoa, että tunnustamme tilanteen, kumpikin on juuri niin uupunut kuin on, ja silti jatkamme yhdessä?
Minusta totuuden tunnustaminen on ainoa pohja jolta voi ponnistaa eteenpäin. Mitä se eteenpäin meno sitten on, en tiedä.
Rakas vasta pohtii asiaa. Hänelle se on outo. Hänelle voimien loppumisen tunnustaminen on tarkoittanut eroamista.
Minä näin jo kevättalvella että suunnitelmat mummonmökin hankkimisesta ja sinne yhdessä muuttamisesta eivät ole realistisia. Hän piti unelmasta sinnikkäästi kiinni ja koska hän oli niin varma, minäkin yritin olla. Lopputuloksena oli ahdistava tunteiden solmupallo, epätoivoinen yrittäminen ja lopulta romahtaminen.

Edelleen olen  vihainen siitä että olen kokenut tulleeni niin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, hylätyksi ja jätetyksi. En tiedä miten selviydyn näiden tunteiden kanssa. Tiedän, ettei Rakas tahallaan ole niin vaikea, mutta tieto ei poista minun kokemustani.
Kuitenkin olo on nyt selkeämpi ja vakaampi, ehkä jopa hitusen toiveikas.

Sää kääntyi syksyiseksi. Tänäkin aamuna sataa. No, nyt voi luvan kanssa öllötellä sisällä, leipoa mustikkapiirakkaa, lukea ja katsoa leffoja.

pohjoisessa

Ystäväpariskunta Hempan ja Jompan kanssa tein viiden päivän  reissun pohjoiseen. Luostolta käsin tehtiin retki Pykeijaan Jäämeren rannalle. Hieno pikku kylä jossa kiskotaan sikakalliita hintoja! Sopuleita oli enemmän kuin 40 vuoteen ja mustikoita vähemmän kuin 40 vuoteen. Liekkö niillä yhteys.
Pykeijan ympärillä oli hienoa patikoida pitkin varvukkoisia nummia (vai mitä ne on?) ja vuoria. Ihan mahtavaa! Kyllä tuo pohjoinen kiehtoo. Matka vain on niin pitkä. Kainuustahan ei Lappiin kannattaisi maisemien takia lähteä lainkaan ellei aja samontein ihan ylös käsivarteen tai päälaelle ja sieltä Norjan puolelle. Miten se onkin niin että Norjalle on annettu kaikki se sydämenpysäyttävä jylhä kauneus ja Suomella on vaan enimmäkseen ankeaa rääseikköä!

Hirveää järjetöntä autolla ajamista sinänsä. Mutta ystävien kanssa oli hyvä olla pitkästä aikaa.

Matkan varrella Hemppa ja Jomppa riiteli (kerran, ei jatkuvasti!) ihan samasta asiasta kun minä Rakkaani kanssa. Hemppa jumittuu tietokoneen/telkkarin ääreen tuntikausiksi, Jomppa haluaisi jo mennä nukkumaan muttei saa unta ennekuin Hemppa on tullut viereen. Miten se onkin niin että niin harva pariskunta elää edes suunnilleen samaan tahtiin ja omaa suunnilleen samanlaiset läheisyyden tarpeet? (Tää" miten se onkin niin" alkaa näköjään olla mulla fraasi tyyliin" kyllä mää niin mieleni pahoitin"...) Menis ne yksinäisyydestä nauttivat yökyöpelit yhteen niin saisivat kukkua rauhassa netissä toisiaan häiritsemättä. Aamuvirkut sylissäkiehnääjät sais sitten  nukkua ja kiehnätä yhdessä kyllikseen. Kai se on niin että liian samanlaiset ihmiset ei kiinnosta toisiaan tarpeeksi.

Mutta Typykkä sai kimppakämpän johon on tyytyväinen! Huoh. Nyt enää pitää hoitaa tavaroiden läpikäyminen ja löytää varasto mun tavaroille ja muutto.
Onhan tuota siinäkin.

Rakas tuli käymään puolentoista kuukauden jälkeen. Riitelyksihän se meni. Olemme molemmat niin pohjattoman surullisia.
Kyllä se rakastaa mua mutta on sairautensa vanki.
Minä en enää tunne oikein mitään, niinkuin en koko kesänä ole tuntenut. En ole iloinen enkä surullinen, en rakasta enkä vihaa. En ole  uskaltanut antaa itseni edes ikävöidä. Olen tukossa.

Minä olisin hänen kanssaan jos hänen kanssaan voisi olla. Tänä kesänä ei ole voinut.
Minä olen tehnyt kaikkeni jotta yhdessäolomme olisi mahdollista - enää minulla ei ole jäljellä mitään mikä auttaisi.
On vain luovutettava ja annettava olla.

Puhuimme kuitenkin illalla ja nukahdimme yhdessä. En tiedä mitä tästä päivästä tulee. Lähden pulsaattoripesukoneen seuraan vanhaan karjakeittiöön.

tanssimisesta

Antoisa tanssiminen lauantaina Havahu:n keikalla (ainoana täti-ihmisenä nuorten porukassa. onneksi oli pimeää. piti nimittäin sammuttaa kaikki valot ja sähkölaitteet keikan ajaksi jotta agregaatista riitti virtaa soittajille) sai aikaan taaksepäin suuntautunutta tanssi-muisteloa. Tajusin että tanssihan on aina ollut minulle se juttu, enkä oikein koskaan ole saanut sitä puolta itsessäni toteuttaa.

Ensimmäinen muistoni tanssimisesta on kesäillalta, ajalta josta en muista minkä ikäinen olin. Ehkä jo koulussa. Siskoni oli tehnyt hienot violetin ja kullan väriset villasukat, joissa oli hauskat koristeelliset varret. Minulla oli ne jalassa vaikka ne olivatkin liian suuret, ja tanssin talon tikapuiden alla hienossa ilta-auringon valossa; pelkkä valo musiikkinani. Ihana Kauneus-Elämys. Havahduin siihen että epämiellyttävin enoistani seisoi katsomassa ja virnistelemässä. Hävetti, mutisin jotain ja pakenin paikalta.

Körttiläisellä kotikylälläni tanssia pidettin yleisesti suoraan sanottuna syntinä. Kotini ei ollut kovin körttiläinen mutta ahdasmielinen kyllä, joten ei siellä (ruusuillakaan) tanssittu. Ala-asteella vietimme oppilaitten tunteja diskoilemalla ja se oli ihanaa. Koko nuoruusiäkseni eksyin kuitenkin seurakuntanuorten porukkaan, jossa ei juurikaan tanssittu.Lasteni isä ei osannut tanssia sen enempää kuin minäkään eikä ollut kiinnostunut asiasta; monia meistä 60-luvulla syntyneitä paritanssit ei tosiaankaan olis voinu vähempää kiinnostaa. Rakas on samanlainen, eikä siinä välissä olleista enemmän tai vähemmän pitkä- tai lyhytikäisistä seurustelukumppaneistakaan kukaan sattunut olemaan tanssi-ihmisiä.

Joskus avioeron jälkeen menin tanssikurssillekin. Eihän siitä mitään tullut. Minulle sattui pariksi pökkelö jäykistelijä, ja kun itse olin yhtä pökkelö, lopputuloksen voi arvata. Kerran pökkelö oli poissa ja sain tanssia kurssin opettajan kanssa. Voi autuutta. Ei haitannut yhtään vaikka olin aivan yhtä taitamaton ja epävarma kuin pökkelönkin kanssa; opettaja vei ja minä tanssin.

Tanssikurssin jälkeen yritin jonkin aikaa käydä tansseista. Ei siitäkään mitään tullut. Jokainen mies vei eri tavalla ja askeleet saattoivat olla hyvinkin kaukana siitä mitä minä olin kurssilla onnistunut muistiini taltioimaan. Minun olisi kahdessa sekunnissa pitänyt ymmärtää, miten juuri tämä nimenomainen viejä vie, ja mukautua salamana siihen. Ei. Kaikki olisi varmaan sujunut paremmin jos olisin ollut vähän  vähemmän itsekriitinen ja häpeälle altis, mutta kun en ollut.Vielä se hirveä hakukulttuurikin ja seinäruusuksi jäämisen uhka! Olisin tarvinnut tutun ja turvallisen miehen jonka kanssa opetella, mutta sellaista ei ollut. Jo täysin vieraan miehen sylissä oleminen tuntui liian vaativalta, saati että siinä olisi voinut hallita sekä keskustelua että askeleitaan. Huoh. Miten ihmiset selviää moisesta.

Tanssiminen on siis jäänyt lempibändien keikoilla joraamiseen tai siihen että joku riittävän tuttu mies on onnistunut houkuttelemaan valssille. Kunpa vielä joskus saisin enemmän!

takaisin arkeen

Maratoni huipentui hillittömään yhteiseen rummutukseen joka viimeisen kymmenen minuutin ajan alkoi olla hektisyydessään jo suorastaan tuskallista. Itse olin tosin viimeisen tunnin ajan kiinni kamerassa ja rytmiappelsiinissa enkä rummussa. Ihan huippu viikonloppu!
Onneksi Yhteisössäkin on djemberummut ja siellä rummutetaan yhdessä.

Huipun viikonlopun jälkeen pitää taas sopeutua yksinoloon. Huoh.
Tänäänkin sataa joten ulkotöihin ei ole asiaa. Harmillista. Kaipaisin jo fyysistä työtä.

Suurin osa ihmisistä on jo palaillut töihin kesälomansa jälkeen. Ei käy kateeksi. En kaipaa ainakaan entiseen, eikäkö nykyiseen, työpaikkaani. Silti fiilis täällä maalla on ihan eri nyt kun sataa päivästä toiseen, on viileää eikä naapurissakaan näy ketään. Pakko alkaa ajatella muurahaisen lailla tulevaisuutta eikä vain soitella heinäsirkkana aurinkoisella pellonpientareella.

Olen lopen uupunut. Mistähän tuokin sanonta on peräisin?! Loppuun-sanasta varmaan. Loppuun asti uupunut - no ainakin hyvin syvälle asti uupunut. Minua surettaa tämä yksin selviytymisen pakko. Se pakko on tässä ajassa, se pakko on käynyt minulle ilmeiseksi elämäni varrella ja ehkä se pakko on iskostunut minuun jo hyvin varhaisessa vaiheessa niin että siitä on tullut minulle perususkomus. En tiedä. En jaksaisi enkä haluaisi aina selviytyä yksin. Ylipäätään olen väsynyt elämään selviytymisenä. Haluaisin jaksaa ja elää. Haluaisin jaksaa elää. Nyt jaksan olla olemassa mutta eläväni tunnen vain ajoittain. Kuten djembeä soittaessani yhdessä muiden kanssa.

Ei mitään viestiä Rakkaalta sitten lauantai-illan. Olen huolissani ja pahoillani. Tänään hänellä on kuitenkin terapia ja sinne hän menee vaikka olisi mikä.

En tiedä onko seurustelusuhteeseen palaamisemme mitenkään realistinen ajatus. Jos palaisimme yhteen, meidän pitäisi alottaa kaikki alusta jo kolmannen kerran. En tiedä riittääkö siihen kenenkään voimavarat. Vaikka ymmärrän hänen syynsä, koen silti tulleeni jätetyksi ja hylätyksi. En tiedä jaksanko lopulta antaa sen anteeksi jo toisen kerran.

Missään tapauksessa en jaksa samaa mitä yhdessäolomme on ollut kuluneena keväänä ja kesänä. Iltaisin kaipaan hänen syliinsä, joskin sylissäolokin kävi viimeaikoina harvinaiseksi, mutta aamuisin olen pelkästään huojentunut siitä ettei hän ole vieressäni. Aamut hänen kanssaan olivat kylmääviä,koska hän oli kuin kuollut. Heräsin joka aamu kuolleen ihmisen vierestä. Tätä on varmasti vaikea ymmärtää ellei ole elänyt dissosiaatiohäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa. Rakas näki pahoja painajaisia, jotka olivat hänelle niin todellisia ettei hän aamuisin välttämättä tiennyt missä ja kenen kanssa hän on. Öisin ja aamuisin häntä ei voinut koskea, koska kosketus sekottui hänen painajaisiinsa, siihen toiseen maailmaan missä hän eli. Meni tunteja ja tunteja ennenkuin hän alkoi heräillä ja olla vähitellen tässä todellisuudessa. Sitä oli sydäntäsärkevää katsella vierestä. Ja erittäin raskasta. Olin välillä  myös erittäin  turhautunut ja vihainen.
---
Nyt olen jo tottunut siihen etten osta ja laita ruokaa 4-5 hengelle kuten viimeiset 20 vuotta. En ole vielä  tottunut siihen että ostan ja laitan ruokaa vain yhdelle hengelle, enkä kahdelle, kuten viime talvena suurimman osan aikaa kun Rakas oli luonani. Ruokaa pilaantuu harmittavasti, kun kukaan ei syö sitä mitä minä en jaksa. Pärjäisin näköjään tosi vähällä ruualla.

djembeilyä

Aivan huippua että löysin vanhalle suojeluskuntatalolle keskelle kainuulaista jäkäläkangasta, missä djembe soi 48t putkeen! taivasalla nuotiopiirissä ja sateella telttakatoksen alla. soittajina taitavista ammattilaisista ensikertalaisiin, pikkulapsista vanhuksiin. suomalaisia kyllä ihan melkein kaikki eikä afrikkalaisia yhtään. vähintään kaksi soittajaa pitää olla koko ajan mutta yleensä piirissä on kymmenkunta tai enemmän. kun rumpu vapautuu mukaan voi mennä. rytmit vaihtelee ja ne jotka osaa, painaltaa upeita ja nopeita ja monimutkaisia kuvioita ja ne jotka osaa vähemmän, komppaa yksinkertaisemmin. välillä tuloksena on epämääräistä jytinää, välillä svengaa taivaallisesti. rytmi muuttuu parhaimmillaan ilman mitään vinkkejä, kaikki vaan seuraa toisiaan sulavasti. siihen jää koukkuun!  rytmi  löytyy kun vain tarpeeksi kauan tekee ja kuuntelee, ja sitten aina vain helpommin. vaikken siis ole soittanut koskaan ennen enkä ole erityisen rytmitajuinen. eikä haittaa mitään vaikkei löydykään, tärkeintä on yhdessä soittaminen. innokkaimilla oli jo eilen kädet ja käsivarret teipattuna ja kyllä omissakin jäntereissä alkoi tuntua neljän, vajaan tunnin pituisen session jälkeen.

välillä piti käydä kotona lämmittämässä sauna ja sulatella itseään - lämpötila oli siinä kymmenen asteen huitteilla ja välillä satoikin. ilallla oli Havahu:n keikka jossa sai tanssia itsensä hikeen pitkästä aikaa. sitten Tulikukan tulitaiteilua pimeässä illassa .wau. ja djembe jäi soimaan jätkänkynttilöiden valossa koko yöksi kun lähdin puolenyön aikoihin kotiin.

voin hyvin kuvitella että afrikkalaisessa kyläkulttuurissa on hoidettu sairaudet, erimielisyydet, syntymät, kuolemat, ilot ja surut yhdessä rummuttamalla. toimii!

nukuin 5,5 tuntia ja heräsin virkeänä. oli semmoinen olo että jotain minussa  oli avautunut ja puhdistunut. näin kaunista eroottista unta. en ole nähnyt unia juuri koko kesänä ja eroottinen ja seksuaalinen minä on Rakkaan sairauden takia pikkuhiljaa kutistunut, näivettynyt ja kuihtunut melkein kuoliaaksi. Ei siis kuitenkaan ihan.

Lämmitän pirtin uunia. Ei savuta tänä aamuna yhtään, toisin kuin eilen aamulla jolloin pirtti oli sakeana sekä savusta että kirosanoista. Kun saan uunin kondikseen lähden taas rummuttelemaan. Maraton päättyy tänään klo 14.

sadeaamu

Pitkästä aikaa sataa. Siitäpä on aikaa. En siis lähde mustikkametsään. En lähde myöskään vedenpyhitykseen enkä liturgiaan 50 km päähän. EHKÄ lähden djembemaratoniin? Pelottaa ja ujostuttaa mennä yksin. Ei edes voi nysvätä ulkona tällä säällä vaan on pakko olla sisätiloissa.

Ilta meni taisteluplaneetta Galactican toiseksi viimeistä dvd:tä katsoessa ja viiniä lipittäessä. Viinin lipitys oli täysin turhaa vaikka hinta-laatusuhteeltaan hyvää viiniä olikin. Ei rentouttanut, ei parantanut mielialaa. Galactica on  loistava sarja jota olemme Rakkaan kanssa katsoneet yhdessä. Nyt katson sen yksin loppuun koska ei ole mitään tietoa siitä milloin näemme taas. Vai näemmekö? Olemme nyt olleet neljä viikkoa erossa. Pidempään kuin varmaan puoleentoista vuoteen. Varsinkin iltaisin kuristaa ja itkettää kun mieleen tulee muistoja viime kesältä ja toissa kesältä, mitä teimme täällä silloin  tähän aikaan, nyt on vuosi siitä kun, silloinkin oli ihan tämmönen sää kun...
Että olen menettänyt kaiken sen yhteisen, läheisyyden, rakkauden, hellyyden, seksin, yhteiset unelmat ja suunnitelmat, hänen ominaislaatunsa, hänen rakkaat ja ärsyttävät tapansa ja piirtensä. Voinko koskaan enää olla iloinen.

Kurjasta illasta huolimatta nukuin 9 tuntia sikeästi ja heräsin melkein hyvällä mielellä. Aamut on mulle aina helpompia, olen aina ollut aamuihminen. Etenkin silloin kun olen nukkunut hyvin, mikä tapahtuu pääsääntöisesti maalla ja mikä pääsääntöisesti ei tapahdu kaupungissa. Sadesääkin tuntuu ihan mukavalta vaihteeksi ja ortodoksinen aamuhartaus radiosta ilahdutti, rauhoitti ja toivorikasti.
Jospa tämä tästä.
 ---
Tiedoksi mahdollisille kävijöille: olen pahasti  teknologiavammainen. Blogin aloittaminenkin on siirtynyt monta kertaa sen takia kun olen ajatellut etten osaa alottaa sitä.Osaan käyttää sähköpostia ja facebookia ja googlata. Enpä juuri muuta. Meni ährätessä että sain profiilikuvan laitettua blogiin ja kesällä luetut kirjat olisin laittanut mielelläni blogin sivuun mutta en osannut, joten ne on nyt siellä suosikkikirjoissa. Enkä oikein voi edes kysyä neuvoa keneltäkään kun en varsinaisesti halua paljastaa tätä blogia kenellekään tutulle! Ehkä opin ajan mittaan, mutta siihen saakka ulkoasu on minimalistinen...

kaupungissa

Parin päivän reissu kaupunkiin auttamaan Typykkää asunnon etsimisessä. Seitsemässä näytössä käytiin. Parinkymmenen neliön kopeista saa maksaa reippaasti yli 400e/kk plus vesimaksu, lisäksi 1-2 kk takuuvuokra ja välityspalkkio. Järjetöntä rahastusta. Opiskelija-asuntosäätiö ei tarjoa mitään jo kaupungissa asuvalle lukiolaiselle.
Kaiken lisäksi asunnon tulisi olla sellainen että 1-3 perheenjäsentä mahtuisi joskuskäymään ja  yöpymään siellä Savon tukikohdassa.
Onneksi Typykällä on vielä jonkin verran isänperintöä jäljellä. Muutoin olisimme todella liemessä. Kiitokset vaan sinne tuonpuoleisiin!
Muutamaan asuntoon Typy teki hakemuksen. Saa nähdä tärppääkö. 

Oli itkettävän haikeaa jakaa ja pakata ja heittää pois tavaroita joita on perheenä käytetty kolmattakymmentä vuotta. Miten nopeasti ne lapset kasvaakaan, on tuttu mutta niin tosi klise. Siinä pahimmassa huiskeessa kun elää, luulee jotenkin sen kestävän aina vaan. Jonakin päivänä se sitten onkin ohi.

Mutta ihanaa on nähdä miten nuoret jaksaa olla innostuneita ja suunnitella elämäänsä ja miten kivaa elämää ne elää kavereineen, sellaista mitä itsekin olisi aikoinaan halunnut muttei voinut.

Entä minä nyt?!

Uskaltaisko lähteä viikonloppuna djembe-maratoniin muutaman kymmenen kilometrin päähän? Yhden kerran eläissäni olen djembe-rumpua livenä kuullut ja rummuttanut.

Uskaltaisko alkaa suunnitella matkaa jonnekin lämpimään nuoriso-osaston kanssa joulunseutuna? Minullakin on vähän isänperintöä, ja kun mummonmökkiä Rakkaan kanssa ei nyt sitten hankitakaan, voisin käyttää rahat yhteiseksi iloksi.

Ihanaa oli tulla korven rauhaan kaupungin jälkeen. En pysty nukkumaan kaupungissa ilman lääkkeitä, täällä en tarvitse niitä lainkaan. Ei musta ole palaamaan normaaliin elämään.

marjakarhu

Aamullinen mustikkaretki lähimetsään tehty. Puoli sankollista mustikoita saaliina. Se on minulle hitaalle poimijalle oikein hyvä.
Puuro ja siemenet ja mustikat syöty. Sitten olis marjojen siivoamista, tiskaamista, nyrkkipyykkiä ja katiskan katsomista. Loppupäivän ohjelmasta en tiedä.
Kyllä mä nautin tästä omaehtoisesta hitaasta elämästä vaikka se välillä ahdistaakin.
Ilma on viilentynyt. Sisälämpötila enää 20 astetta ja melkein palelee helteen jälkeen...

Rakas kieltäytyy edelleen sairaalahoidosta. Terapeutti tuntuu olevan hänen mukaansa samoilla linjoilla. Onhan se sairaalahoito tänäpäivänä sitä mitä on, lyhyitä jaksoja levottomilla osastoilla, mutta silti mietin eikö Rakkaan kärsimisellä ole mitään rajaa. Siihenhän se on tottunut väkivallan ja hyväksikäytön ja kiusaamisen kohteena: että kärsimyksellä EI ole mitään rajaa eikä kukaan auta. Onneksi se sentään nyt suostuu ja kykenee ottamaan apua vastaan terapeutiltaan. Minä en kykene auttamaan, eikä hän myöskään kykene ottamaan minulta mitään vastaan. Se on äärettömän surullista. Tunnen itseni hylätyksi ja kelvottomaksi.

Asumme eri kaupungeissa mikä tekee kaikesta vielä hankalampaa. Minä kaipaisin omaisena kipeästi tukea. Rakkaan terapeutti toimii yksityisenä ammatinharjoittajana eikä hänen toimintatapoihinsa kuulu läheisten tapaaminen. Julkisen puolen psykiatrinen yksikkö jossa itse olen töissä, pitää normikäytöntönä tavata potilaiden omaisia, jos se vain potilaalle sopii.

Eilinen oli ilonpäivä sillä keskimmäiseni Kultakutri sai kohtuuhintaisen asunnon uudelta opiskelupaikkakunnaltaan Keksi-Suomesta. Jee jee jee! Muuttaa tavaransa jo huomenna, koska kaveri muuttaa toisinpäin ja hyödyntävät siten samaa muuttoautoa.
Nyt vain pitäisi löytää asunto nuorimmaiselle Typykälle.

Itsestäni en edelleenkään tiedä minne asetun. Täällä Kainuun lapsuuskodissa ei voi asua talvella eikä täällä ole töitä. Savossa  on virka ja Typykkä, mutta ainoa syy miksi sinne haluaisin palata on Typykkä, joka ehkä alkaa jo pärjätä ilman minuakin.Keski-Suomessa olisi Yhteisö, pari kaveria ja kenties töitäkin. Se lienee todennäköisin suunta.

uusi päivä

Hassua. Eilinen blogin kirjoittamisen aloittaminen jollain kumman lailla helpotti ja kevensi mieltä, aivan eri tavalla kuin päiväkirjan kirjoittaminen itselleen, mitä sitäkin olen ajoittain harrastanut koko ikäni. Vaikka tiedän, ettei kukaan välttämättä lue blogiani tai vaikka lukisikin, en välttämättä saa siitä tietää, jo pelkkä mahdollisuus siitä tuntuu jotenkin lohdulliselta. Alan teknologiavammaisenakin ymmärtää bloggaamisen suosiota.

Eilinen lukitun kirkonoven kohtaaminen sai minut taas putoamaan synkkään epäluuloon Jumalaa kohtaan. Näinkö Jumala vastaa, kun etsin hänen huoneestaan apua ja lohdutusta?! Maagista ajattelua jonka perusteet murenevat vähänkään lähemmin tarkasteltuna, mutta tunnetasolla niin totta. Koko ikäni olen etsinyt Jumalaa, mutta en ole kokenut mitän suuria kokemuksia jotka olisivat vakuuttaneet minut hänen olemassaolostaan satavarmasti.  Kirkossa koen pyhyyttä, levollisuutta ja rauhaa, mutta muutoin Jumala kyllä pysyy hiljaa vaikka kuinka koetan kysellä hänen tahtoaan.  Kuitenkin usko on minussa, en pääse siitä irti vaikka joskus olen halunnutkin. Neurotutkijat ovat löytäneet ihmisen aivoista alueita jotka uskonnollsilla ihmisillä aktivoituvat ja ei-uskonnollisilla eivät aktivoidu. Tai jotain sinnepäin, en muista tarkkaan, kysymyksenasettelu oli kuitenkin jotain senkaltaista kuin että ovatko toiset ihmiset jo aivorakenteeltaan uskonnollisia ja toiset eivät. Ettei kyse ole pelkästään kasvatuksen ja ympäristön vaikutuksesta. Välillä ajattelen että minulta puuttuu se rakenteellinen uskonnollinen osa, mutta toisaalta usko vain pysyy minussa kuin iilimato. Kai se enemmän todistaa nimenomaan siitä että usko kuuluu minuun rakenteellisena osana.

Kristinusko puhuu persoonallisesta Jumalasta johon ihmisellä voi olla henkilökohtainen suhde. Tätä en ole koskaan oikein ymmärtänyt; en ole häntä persoonana kohdannut. Tai en ole malttanut tutustua? Enemmänkin Jumala on minulle nykyaikaisesti voima, hyvyyden ja rakkauden universaali lähde.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin huomaan, miten minun primäärisuhteitteni rakkaudettomuus, etäisyys ja vihaisuus ovat vaikuttaneet siihen, millaisena näen Jumalan. Isänä, joka antaa lapselleen kiven kun hän pyytää leipää. Mykkäkoulua pitävänä äitinä, joka aikaansaa epämääräisen syyllisyyden; olen tehnyt jotain väärää mutta en tiedä mitä. Pitäisi yrittää enemmän, tämmöisenä  en riitä.

Eilen iltapäivällä naapuriin, joka myöskin on vain kesäkäytössä oleva vanha maatila, tuli asukkaita. Vaimo tuli käymään ja puhuttiin ihan oikeista asioista; elämän epäoikeudenmukaisuudesta, masennuksesta, työttömyydestä, sairaudesta, selviytymiskeinoista... Mieskin pistäytyi katsomassa autoni lukkoon jumittunutta takaluukkua, mutta ei osannut hänkään sitä avata. Tuli hyvä mieli. Naapuriapu toimii ja olemme toisillemme tärkeitä, vaikkemme toisiamme kovin hyvin tunnekaan.

Rakkaalta monta epätoivoista viestiä illalla ja yöllä, ei kestä omaa pahaa oloaan. Olemme erossa neljättä viikkoa, koska hän ei jaksa olla kenekään seurassa, ei edes minun ja eikä etenkään minun. Minäkään en enää jaksa olla sukupuolettomana hoitajana, kun haluaisin olla hänen naisensa ja rakastettunsa. Enkä ottaa vastaan reaktioita joiden oikea osoite olisi joku muu kuin minä. Ero ei ole ainakaan parantanut hänen vointiaan. Minusta hän tarvitsisi ehdottomasti sairaalahoitoa, mutta hän on tähän asti kieltäytynyt sairaalasta vaikka vointi olisi kuinka huono. Hän pelkää uusia ihmisiä, lääkityksiä, joille hän on äärimmäisen herkkä eikä sopivaa ole tähän mennessä löytynyt, pelkää sairaalaa koska hänen ystävänsä on tehnyt mielisairaalassa itsemurhan...
Koetin rohkaista häntä harkitsemaan  sairaalavaihtoehtoa vielä ja soittamaan terapeutilleen.
Huoh.

Tänään jäteasemareissu ja kampaaja. Nurkissa pyörii jos mitä kaatopaikalle joutavaa ja hiukset on kamalassa kunnossa kokokesäisen ja jokapäiväisen auringon, uimisen ja saunomisen jäljiltä. Sikäli olen etuoikeutettu onnenpekka että olen voinut viettää kesän joka saa hiukset kamalaan kuntoon!

Tuuliajolla, särkymäisillään

Miten tässä onkin voinut käydä niin, että kaikki asiat joihin innoissani ja kiitollisena olen viime vuosien aikana tarttunut, ovatkain kääntyneet siunauksesta kiroukseksi?

Kauan kaivattu vakituinen virka.
Vuoden päästä huomasin että koska olin ollut sairaslomalla pari viikkoa keuhkokuumeen takia, (narsistinen) esimies luokittelikin minut huonoksi työntekijäksi. Kun puolustauduin, sain hankalan työntekijän statuksen, ja alkoi kiusaaminen.  En ollut ainoa. Toisen vuoden päästä aloin oireilla sisäilman takia, ensin hiukkasen, sitten vakavammin ja sitten olinkin koko ajan pienessä kuumeessa, päänsärkyinen, yskäinen, väsynyt, keskittymiskyvytön,  henki ei kulkenut työpaikalla. En ollut ainoa. Statukseni hankalana työntekijänä esimiehen silmissä ei parantanut asiaa. Hain apua työterveyshuollosta, työsuojeluvaltuutetulta, luottamusmieheltä...plus miinus nolla.

Nyt olen vuorotteluvapaalla, minulla on edelleen virka, mutta niin raatona olen henkisesti että virkaani en aio palata. En pysty.

Sisäilmaoireet ovat hävinneet täysin.

Teen töitä sosiaali- ja terveysalalla tehtävässä, missä ei merkitse ainoastaan se tieto-taito-osaaminen mikä työntekijällä on, vaan myös persoona; työtä tehdään omalla persoonalla. Vasta hiljattain, tässä maaseudun ja vuorotteluvapaan rauhassa, oivalsin, miten tuhoisaa se hienovarainen "olet huono työntekijä kun et jaksa" ja "olet hankala ihminen jonka kanssa ei voi tulla toimeen"-viestintä esimiehen taholta on ollut. Se on mitätöinyt ihmisyyteni lisäksi myös minun ammattiroolini.

Asuminen.
Löysin ihastuttavan vuokra-asunnon itselleni ja aikuistuville lapsilleni ruusupuiston vierestä, kohtuuhintaan. Ihastuttavan talon naapurit osottautuivat pikkuhiljaa urbaanilegendojen kyyläreiksi, jotka eivät kertoneet tyytymättömyyttään asiallisesti kasvotusten vaan esim. huutamalla parvekkeelta ja sulkeutumalla sitten lukkojen taakse keskustelun ulottumattomiin tai kirjoittelemalla erilaisia (asiattomia) huomautuksia lappusille esim. saunanvarauslistaan. Vuokralaisille olikin eri säännöt kuin omistusasujille. Vuoden kuluttua muutin asunnosta itse pois ja jätin sen lapsilleni; meillä alkoi olla aika ahdasta tyttärien poikaystävien ja oman miesystäväni kanssa. Tänä kesänä siivotessani kämppää lakkiaisia varten huomasin kylppärin takaisen huoneen lattianrajassa tumman viirun ja ilmoitin (hyvä vuokralainen, tai itseasiassa vuokralaisten äiti, ollakseni) vuokranantajille että epäilen vesivahinkoa. Olin oikeassa. Vuokranantajien reaktio oli tyttärieni uhkaaminen välittömällä irtisanomisella, koska vuokranantajien mielestä vesivahingon syy oli se että tyttäreni käyvät liikaa suihkussa. Isännöitsijän mukaan vika oli vesieristeiden puutteessa. Lopulta sain vuokranantajat rauhottumaan ja uskomaan asian, mutta enivei, irtisanominen normaalilla irtisanomisajalla siitä tuli höystettynä korvausvelvollisuuspelotteluilla.

Parisuhde.
Palasimme kaksi vuotta sitten rakkaani kanssa yhteen kolmen vuoden eron jälkeen suurin tuntein ja toivein. Nyt suhteemme on käytännössä kariutunut hänen traumaattisen masennuksensa vuoksi. Olen/olemme yrittäneet kaikkemme, koska rakastamme toisiamme ja koemme kuuluvamme yhteen. Rakkaani on elänyt erittäin traumaattisen lapsuuden johon on kuulunut kotiväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä (kodin ulkopuolella). Hän on terapiassa. Itse olen koettanut löytää vertaistukea, mutta tuloksetta. Myös kotona, niinkuin työpaikallakin, olen saanut vastaanottaa viestiä siitä että olen vääränlainen, olen joutunut viime aikoina jatkuvasti torjutuksi, olen joutunut rooleihin joista en tunnista itseäni, olen yrittänyt ymmärtää yrittämästä päästyäni ja nyt olen aivan lopussa. Ja äärettömän surullinen. Tilanne on aktivoinut myös omat traumani, joista hylätyksi tulemisen pelko lienee se suurin.

Tämän lisäksi lapseni nyt sitten tosiaan aikuistuvat, ja minä olen yli 20v ensisijaisesti äiti oltuani kummissani. Entäs nyt sitten? Mikä ja mitä minä, kohta viisikymppinen nainen, olen, kun en enää ole ensisijaisesti emo ja huoltaja? Olen koditon, käytännössä työtön, perheetön, vailla sosiaalista verkostoa täällä korvessa lapsuuskotonani jossa vietän vapaatani. Luonnonrauhaa ja kauneutta on, mistä olen kiitollinen ja missä lepään - mutta miksi tätä kaikkea teen? Miksi kitken kasvimaata, poimin mustikoita, pidän katiskaa joessa? Kukaan ei tule syömään, kukaan ei jaa näitä ihania asioita kanssani.

Eilen sattui silmään artikkeli funktionaalisesta objektista (Veikko Tähkä). Siinä kai se on asian ydin. Kun lapsuudessa on käynyt vähän heikosti, ei pärjää itsekseen, ei kykene itse rauhoittamaan itseään ja olemaan omassa seurassaan levollisesti, vaan tarvitsee toisen, jotta voi olla rauhassa. Tai sitten peittää levottomuutensa jatkuvaan tekemiseen. Siihen minä olen liian laiska ja jaksamaton, joten seurauksena on ahdistus. Jota näin koetan rimpuillen  kantaa.

Olen ortodoksi. Tämä aamuna paastosin, luin valmistavia rukouksia ja ajoin 50 km päähän lähimpään kirkkoon. Olin hajota siihen paikkaan kun kirkon ovi oli lukossa ja ovella olevasta listasta tämän päivän liturgia viivattu yli. Aamulla vielä olin tarkistanut netistä että liturgia ON tänään. Pettymys oli murskaava. Ortodoksinen liturgia pääsääntöisesti hoitaa, rauhoittaa ja saa minut takaisin raiteilleni ainakin hetkeksi aikaa. Siirryi vieressä olevaan luterilaiseen kirkkoon itkemään pettymystäni. Palveluksen puolivälissä lähdin rautatieasemalla kahville ja sitten ajoin 50 km takaisin.Sähköpostissa synkkä meili romahtaneelta rakkaalta.